Nainen värikkäässä asussa katsoo kameraan pitäen toista kättä kiinni yläpuolella olevassa kaiteessa.

Epäkohdista taiteen keinoin

Vimma-palkinnonkin saanut Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen on yksi Venetsian biennaalin taiteilijoista. How Great Is Your Darkness? -teoskokonaisuus visualisoi vammaisten ihmisten kokemaan vihapuhetta.

TEKSTI Jaana Vainio

KUVAT Ginevra Formentini, Jaakko Mäkikylä

Sängyllä makaa punaiseen iltapukuun pukeutunut nainen, jonka pitkät hiukset ovat auki. Reikäisestä peitosta kasvaa erilaisia kasveja, joita valkoisiin takkeihin pukeutuneet lääkärit leikkelevät. Naisen edessä on kirja, johon on kirjailtu First, do no harm -teksti. Nainen on vammaisaktivisti Gunilla Sjövall.

Kyseinen videopätkä on osa taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen How Great Is Your Darkness? -teoskokonaisuutta, jossa vammaiset ihmiset ottavat ohjat omiin käsiinsä. Teosta täydentävät katossa hiljalleen kuperkeikkoja tekevä pyörätuoli ja kimaltava tekstiiliteos täynnä viittauksia vammaisten kohteluun. ”Halusin, että työ on kimalteleva ja hauska, vaikka käsittelen vammaisiin ihmisiin kohdistuvaa vihapuhetta ja vallankäyttöä. Halusin kertoa aiheesta niin, että teosta on mielenkiintoista katsoa”.

Työ on esillä yhdessä Pia Lindmanin ja Vidha Saumyan teosten kanssa Venetsian biennaalissa 24. marraskuuta asti. Suomen paviljongin The pleasures we choose -näyttelyssä nähtäviä taiteilijoita yhdistää kokemus siitä, ettei tätä maailmaa ole tehty heitä varten. ”Olen taiteilijana riemuissani tästä mahdollisuudesta. Onhan Venetsian biennaali maailman suurin kuvataidetapahtuma, jossa käy todella paljon kävijöitä”, Wallinheimo-Heimonen iloitsee.

Parikymmentä vuotta vammaispoliittista taidetta tehnyt Wallinheimo-Heimonen puntaroi tarkkaan aihetta, jotta se olisi mahdollista toteuttaa ymmärrettävästi kansainväliseen näyttelyyn. ”Jouduin miettimään, miten visualisoida vihapuhetta. Lopulta installaatio toteutettiin pantomiimin ja performanssin keinoin.”

Katse oppilaitoksiin

Yhtenä inspiraation lähteenä toimi oikeusministeriön 2015–2016 teettämä selvitys, jossa perehdyttiin vähemmistöryhmien kokemaan vihapuheeseen. ”Vammaiset eroavat tässä suhteessa muista ryhmistä, sillä lähes puolet vastanneista oli kokenut vihapuhetta sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisilta ja 25 prosenttia muilta viranomaisilta. Siis samoilta ihmisiltä, jotka päättävät saako vammainen tarvitsemansa palvelut.”

Wallinheimo-Heimonen kertoo miettineensä, mikä saa ammattilaisella napsahtamaan niin, että tämä haluaa aiheuttaa toiselle kipua ja kärsimystä. ”Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset ovat väsyneitä ja alipalkattuja, mikä varmasti aiheuttaa stressiä. Olisi kuitenkin tärkeää, että jo alan oppilaitoksissa vaikutettaisiin asenteisiin ja valmistettaisiin ammattilaisia siihen, että he tulevat työssään hoitamaan kaikenlaisia ihmisiä”.

Ongelma näkyvämmäksi

Vihapuhe on ennen kaikkea teko. Normaalitilanteessa, kun joku uhkaa tappamisella tai vahingoittamisella, asian voi viedä poliisille. ”Mutta mitä tehdä, jos esimerkiksi sairaanhoitaja toteaa onnettomuudessa vammautuneelle, että olisi ollut parempi, jos olisit kuollut.”

Miksi vammaiset ihmiset eivät sitten valita aktiivisemmin saamastaan kohtelusta? Wallinheimo-Heimonen uskoo asiaan vaikuttavan, että paluupostina tulee usein automaattinen vastaus, eikä asia etene. ”Mieli pysyisi varmasti parempana, jos totaalisen pieleen mennyt taksimatka ei mene muutenkin pienestä kiintiöstä. Jo pienikin kannuste auttaisi jaksamaan valitusrumban.”

Kirjailtu vaakuna punaisella taustalla. Kuvassa on ihmisen kallo, josta näkyy aivot.
Kauniisti kirjailtu lobotomia-vaakuna on osa Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen teosta.

Elämää omassa taideluolassa

Wallinheimo-Heimonen vastailee kysymyksiin viikkoa ennen Venetsian biennaalin avajaisia. Hänen sosiaalinen elämänsä on ollut valmistautumisen takia nollassa, kun kaikki perhe-elämältä liikenevä aika on kulunut teoksen parissa. ”Nyt on yritetty kaikki, mitä tällä aikajänteellä pystyi. Onneksi voi hetken hengähtää ennen seuraavaa projektia.”

Erakkona omassa tekstiililuolassa kului lopulta 16 kuukautta, noin 55–60 tuntia viikossa. Työtä riitti jo pelkästään paljettien ja strassien kiinnittämisessä, sillä niitä on teoksessa yli 10 000 kappaletta.

Vammaiskulttuurin puolustaja

Käsityöt ovat olleet lähellä Wallinheimo-Heimosen sydäntä jo lapsesta pitäen. ”Olen aina tehnyt käsillä. Tosin en tiedä, olisiko tilanne ollut sama, jos tuolloin olisi ollut kännyköitä, joita räplätä”, hän naurahtaa.

Lukion jälkeen hän haki Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan ja jäi täpärästi ensimmäiselle varasijalle. Niinpä hän suoritti vuoden tekstiilialan opintoja Hämeen ammattikorkeakoulussa ennen kuin haki uudelleen ja pääsi Taideteolliseen. ”Nyt kun asiaa ajattelee, niin nuo amk-opinnot olivat vain hyvä juttu. Mutta eihän se silloin ollut kiva, että ykkösvaihtoehto jäi noin pienestä kiinni.”

Wallinheimo-Heimonen ymmärsi vuonna 2002 valmistuessaan, että erottuakseen massasta taiteilijalla olisi hyvä olla jokin oma juttu. Hänellä on synnynnäinen luustonhauraus, ja vammaisten asiat ovat lähellä Wallinheimo-Heimosen sydäntä. ”Taide on minulle ennen kaikkea viestintää. Parikymmentä vuotta sitten joutui todella puolustamaan vammaiskulttuuria. Se on pohjaton aihe, sillä asiat eivät ole vieläkään sillä mallilla, ettei asioita tarvitsisi nostaa esille.”

Harrastamisessa haasteita

Yksi asia, johon Wallinheimo-Heimonen toivoisi muutosta, on esteettömyys. Tällä hetkellä monet taidekurssit järjestetään koulurakennuksissa, joissa ei ole hissejä. Vammaisen ihmisen osallistumisen esteeksi voi muodostua myös se, että hän tarvitsisi kyydin paikalle tai avustajan kantamaan esimerkiksi tarvikkeita. ”Tämä eriarvoistaa edelleen vahvasti. Harrastustoiminnan lisäksi korkeamman asteen koulutuksen saaminenkaan ei vammaisten ihmisten kohdalla ole vielä sillä tasolla, millä pitäisi. On hyvä muistaa, että pitää olla todella lahjakas, jotta alalla pärjää ilman koulutusta.”

Taitelija kertoo olevansa iloinen siitä, että esimerkiksi Tukilinja-lehdessä on kerrottu taiteen harrastamiseen myönnetyistä apurahoista. ”Muutkin tahot ovat hiljalleen kiinnittäneet huomiota asiaan. Tämä on hyvä, sillä tässä sote-tilanteessa tuskin heltiää avustusta esimerkiksi innokkaalle keraamikolle.”

Nainen värikkäissä vaatteissa katsoo katossa roikkuvaa valkoista pyörätuolia iloisen näköisenä.
Vaikka Wallinheimo-Heimosen työ käsittelee vammaisiin ihmisiin kohdistuvaa vihapuhetta, halusi taiteilija sen olevan kimalteleva ja hauska.

Taidetta kaikille

Saavutettavuuden eteen olisi tehtävä töitä myös gallerioissa ja muissa näyttelytiloissa. Etenkin aloitteleva taiteilija tarvitsee näkyvyyttä saadakseen uusia työmahdollisuuksia. ”Järjestin alkuun itse näyttelyitä, joissa hoidin kaiken itse paikan etsimisestä lähtien ja sukulaiset olivat apuna ripustamassa. Vammaistaidetta tehdessä pitää ottaa erityisen hyvin huomioon saavutettavuus, jotta myös vammaiset ihmiset voivat nauttia taiteesta ja näyttelystä.”

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että näyttelyssä on huomioitu muun muassa kuvailutulkkaus, pistekirjoitus ja liikkumista helpottavat luiskat. Näistä huolehtiminen menee edelleen usein taiteilijan omasta pussista ja vie ison siivun myönnetyistä apurahoista. ”Olisi hienoa, jos Taiteen edistämiskeskuksen tuella perustettaisiin lainaamo, josta näyttelyn järjestäjät ja taiteilijat voisivat lainata tai vuokrata saavutettavuutta parantavia asioita.”

Esimerkiksi Kanadassa on jo itsestäänselvyys, että saavutettavuus huomioidaan näyttelyissä aina. Wallinheimo-Heimosella on hyviä kokemuksia myös Suomesta, tarkemmin Helsingistä. ”HAM:ssa kaikki tehtiin puolesta, eikä esimerkiksi puolison tarvinnut olla pois töistä kuskatakseen töitäni näyttelyyn. Myös esteettömyyteen kiinnitettiin huomiota.”

Entä miten esteettömyys hoidettiin Venetsian biennaalin paviljongeissa ja millainen olo on avajaisten jälkeen? ” Olen riemuissani, että Suomen Aalto-paviljonki on esteettömämpi kuin koskaan. Oven edustan marmoria kallistettiin aavistus niin, että kynnys on nyt alle kaksi senttimetriä. Näyttelyssä on kohokartta näkövammaisille, käsijohteita ja istuimia lepäämiseen. Meidän koko näyttelyn kuvailutulkkauksen voi myös kuunnella ilmaiseksi näyttelyn tuottajan Frame Contemporary Art Finlandin nettisivuilta, jos ei pääse paikalle. Näyttelyjulkaisun voi myös lukea verkossa maksutta. Väitän, että Suomen paviljonki on tänä vuonna kaikkein saavutettavin”, Wallinheimo-Heimonen iloitsee.

 

Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 3/2024.


Takaisin artikkelilistaukseen