Läppäri auki, mallinnusohjelma auki ja hups: esineiden mallintaminen saattoi minut flow-tilaan – siihen samaan, mihin ennen pääsin käsitöitä tehdessä. Päässäni on kuva arkea helpottavasta apuvälineestä, aivoni paloittelevat mielikuvan pienemmiksi osiksi. Aikani piirrän, pursotan ja pyöristelen, ja pian ruudulla on kappaleen ensimmäinen versio!
Miten kaikki sitten alkoi? Miehenihän se oli kaiken hyvän alku ja juuri, sillä hän törmäsi mainoksessa hyvinkin edulliseen 3D-printteriin. Mielikuvissani printtereiden hinnoissa puhuttiin vähintään tonneista, mutta kehitys on laukannut niin hurjaa vauhtia, että luvusta on saanut ottaa yhden nollan pois.
Kiinnostuin aiheesta, mutta epäröin silti oman laitteen hankintaa: tulisiko sillä mitään järkevää tehtyä, oppisinko mallinnuksen salat? Kaivoin netistä ilmaisen selainpohjaisen mallinnusohjelman, jota aloin opetella. Väänsin ja tuhersin monta tuntia ennen kuin aloin pikkuhiljaa päästä hommasta jyvälle.
Nykytekniikka hämmästyttää
Tietenkin piti sitten nähdä, millainen suunnittelemani kappale käsin kosketeltavassa muodossa olisi. Kirjastossamme oli siihen aikaan ilmainen 3D-printtauspalvelu. Aikaa siis varaamaan ja kyselemään, miten homma käytännössä toimii. Printterinhoitaja selitti minulle kärsivällisesti homman jujun, ja sitten laitettiin printteri laulamaan. Toljotin varmaan ensimmäisen puolituntisen silmät hämmästyksestä pyöreinä: miten voikaan olla nykytekniikka ihmeellistä! Siinä se rakentuu, minun luomukseni, kerros kerrokselta kuin voileipäkakku ikään!
Eipä montaa kertaa tullut kirjaston palvelua käytettyä, kun joulupukki ymmärsi tarpeeni ja toi minulle oman printterin. Siitähän se riemu repesi: lähes joka ilta pakersin mallinnusohjelmalla uusia kappaleita. Joskus ihan vaan koristeeksi, mutta yhä useammin aitoon tarpeeseen, joko itselleni tai mieheni työpaikalle.
Apuvälineitä omien mittojen mukaan
Koska omat vammani ovat aika harvinaiset, ei käyttööni soveltuvia apuvälineitä useinkaan löydy valmiina. Niinpä apukapineet on suunniteltava juuri omille mitoilleni sopiviksi.
Eniten käytössä lienee pesuainekauha, jonka varteen suunnittelin vasemman kädentyngän ympärille sopivan lenkin. Tällöin pystyn kauhomaan pesujauheen koneeseen yhdellä kädellä sen sijaan, että puristaisin mittaa tynkien välissä. Pikku juttu, mutta minä olen keksinnöstäni ylpeä.
Samaa lenkkiä olen myöhemmin käyttänyt esimerkiksi maalisudin ja -telan pidikkeessä. Kaiken mallintamani juoni on aina sama: väline, jolla pystyn tekemään jotain täysin itsenäisesti. Somenäkyvyyttä varten suunnittelin puhelintelineen, joka pysyy tukevasti pöydällä ja jota voin kallistaa sopivaan kulmaan videoita kuvatessa. Miksi keksin pyörän uudelleen, miksen käytä kaupasta saatavia telineitä? Hankin, kokeilin, rikoin. Valmiin telineen venytettävä jousimekanismi oli minun tyngilleni mahdoton – tarvitsin telineen, johon voin ”pudottaa” puhelimen. Loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen idea, joka lillui ideoiden avaruudessa odottaen, että poimin sen sieltä mukaani.
Kestävyydessä toivomisen varaa
Mitä tulee kappaleiden suunnitteluprosessiin, paras tulos tulee, kun mallinnan ensimmäisen version ja esittelen sen ruudulta miehelleni. Hänen kanssaan alamme pallotella parannusehdotuksia, kunnes syntyy esimerkiksi keittiörätin puristin. Mallinsin pöydällä seisovan siivilän ja siihen mieheni ehdotti saranakiinnitteistä kantta, joka puristaa rätin kuivaksi. Printteri huutamaan ja kas, yksi kotityö helpottui!
Toki 3D-printatuissa esineissä on huonotkin puolensa: kappaleen kestävyys ei aina ole ihan riittävä. Onneksi uuden voi suht nopeasti printata tilalle ja vahvistaa samalla kappaleen heikoksi todistettua kohtaa.
Parasta hommassa kuitenkin on, että aivot saavat kovasti kaipaamaansa rasitusta. Näin eläkkeellä kun tuntuu, että sitä käy vähän joutokäynnillä. Toiset ratkovat ristikoita, minä luon jotain uutta.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 5/2024.