NÄIN ITÄ-SUOMESTA Helsinkiin aikoinaan muuttaneena minusta on ollut varsin ilahduttavaa, että olemme tänä poikkeustalvena päässeet nauttimaan lumisista maisemista myös pääkaupunkiseudulla. Ulkona on valoisampaa, ulkojäällä voi kiitää myös sähköpyörätuolilla ja kirpeänä pakkasiltana kotiin tullessa lumen narskunta renkaiden alla nostattaa mieleen nostalgisen turvallisuudentunteen jostain lapsuudesta.
Mutta ovat suuret lumimäärät herättäneet myös toisenlaisia ajatuksia. Kun lunta satoi kerralla paljon, oli kaupungin aurauskalusto ja -miehistö luonnollisesti lujilla, ja vilkkaita katuja ja ajoväyliä priorisoitiin. Minulle tämä tarkoitti sitä, etten päässyt omin avuin muutamaan päivään kotiovea tai -katua pidemmälle. Enkä kaikkina päivinä edes avun kanssa.
Oltuani sisällä neljä päivää kävi lähistöllä asuva ystäväni noutamassa minut pulkalla ulkoilemaan. Olihan meillä hauskaa ja uskaltauduin jopa mäenlaskuun, mutta ei se itsenäistä liikkumista ollut. Eikä kenenkään kulkemisen tulisi olla ihanimmankaan ystävän varassa. Tavallaan onni, että elimme etätyöaikaa, sillä olisipa ollut ikävä perua työtapaamisia sen vuoksi, etten pääse itsenäisesti kulkemaan.
SANKAN LUMENTULON jälkeen lumityöt tehdään viiveellä ja tavalliselle kaupunkilaiselle satunnaisesti näyttäytyvässä järjestyksessä. Osaan tienylityksistä jätetään lumivalleja eikä kaikilla reiteillä ole talvikunnossapitoa. Tällaisilla päätöksillä ja linjauksilla määritellään käytännössä se, missä ja milloin voin itsenäisesti liikkua. Tämä moneen ihmisryhmään kohdistuva valta on piilossa rakenteissa, mutta ohjaa meidän valintojamme ja ajankäyttöämme päivittäin.
Kun menen ystävälleni kylään, kuljen normaalisti tiettyä reittiä, mutta koska osa siitä on nyt minulle saavuttamattomissa, käytän matkaan enemmän aikaa enkä saa valita, mistä kuljen.
Eräänä kauniina pakkaspäivänä ajelin sähköpyörätuolillani kohti vakio-Prismaani ja kiersin lumen vuoksi kapeaksi jätetyn jalkakäytävän ajotien kautta. Jatkoin siinä pohdintaani lumitöistä:
Ensinnäkin kyse on turvallisuudesta. Olenko minä lumitöiden tekotavan vuoksi laskiaispullan hakureissullani suuremmassa vaarassa kuin ilman pyörätuolia liikkuva? Kyse on myös koko kaupunkitilan yhdenvertaisuudesta. Vallankäyttö ei rajoitu pelkästään talvikunnossapitoon, vaan esimerkiksi korkeat katukynnykset, portaat ja muut tasoerot rajaavat mahdollisuuksiani nauttia yhteisestä kaupunkitilasta muiden kanssa.
MINULLA ON on paljon ystäviä, ja nyt korona-aikana sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuu pitkälti koteihin. Suorastaan hätkähdin, kun tajusin siinä ajotiellä autojen keskellä Prismaa kohti kiitäessäni, että pääsen kyläilemään esteettömästi vain murto-osan ystävistäni luokse. Suuri osa niistä, joiden luokse pääsen, käyttävät itsekin apuvälinettä liikkumiseen ja ovat siksi valinneet esteettömän asunnon. Kun minä ja ystäväni vaellamme puistopiknikin jälkeen kesäisen Kallion kaduilla ja etsimme kuppilaa, jossa viettää loppuilllan, voimme karkean ja pikaisen laskutoimitukseni pohjalta valita vain 30 prosenttia vaihtoehdoista, jotka ystävilläni olisi, jos minä en sattuisi olemaan mukana. Kirjastoissa, joissa käyn, on paljon mukavia lukunurkkauksia, mutta vain osa niistä on esteettömästi saavutettavissa.
Vaikka tämä ajatuskulku vetikin mieleni hetkeksi matalaksi päätin, että ensimmäinen askel kohti yhdenvertaisempaa tulevaisuutta olisi asioiden tekeminen näkyväksi. Siitä syntyikin ajatus tähän kolumniin, ja samalta pohjalta toimin myös työelämässä. Vammaisten henkilöiden näkyvyys työpaikoilla, mediassa, oppilaitoksissa ja ihan vain katukuvassa on tärkeässä roolissa asioiden muuttamiseksi. Maailma ei ole valmis, mutta voimme kaikki auttaa kulkemisessa kohti parempaa.
Ja oli tuohon mielentilani kohoamiseen varmaan osasyynä se Prismasta ostamani laskiaispullakin.