Liikuntavammainen nainen ei vessa-asioissa ole yhdenvertainen miesten kanssa. Mies voi itse pissata pussiin tai pulloon ja heittää sen roskikseen, kun naisen on odotettava mahdollisuutta päästä avustajan auttamana invavessaan. Virtsapulloja eli sorsia löytyy nykyään naisillekin, mutta niiden käyttö ei huomaamattomasti tai itsenäisesti liikuntavammaiselle naiselle yleensä onnistu.
Joustamattomasta palvelujärjestelmästä seuraa naisille paitsi piinallisia hetkiä, myös juomisen välttämistä ja liiallista vaipan käyttöä.
Vessassa käyminen pitää yllä toimintakykyä, joten se olisi kuntoutuksenkin kannalta suositeltavampi ratkaisu. Vaippa passivoi ja voi päivittäin käytettynä aiheuttaa iho-ongelmia ja tulehduksia. Eikä siinä kaikki, kertoo Vammaisfoorumin pääsihteeri Pirkko Mahlamäki:
“Vaippoihin ja naisten hygieniatuotteisiin voi mennä keskimäärin 1400 euroa vuodessa, vaikka niiden käyttö olisi väliaikaistakin. Kelalta ei saa kuluihin tukea kuin sellaisen diagnosoidun sairauden perusteella, joka vaatii jatkuvaa hygieniatuotteiden käyttöä”,
Nöyryyttävät vaipat
Ongelmallista vaipan käyttö on myös henkisesti. Varsinkin nuoremmat naiset voivat kokea luontevan läheisyyden rajan ylittyvän, kun vessaan tarvitaan avustaja – jota ei voi edes itse valita, ellei toimi avustajiensa työnantajana. Itsenäinen päätösvalta ja intimiteettisuoja on tilanteesta kaukana.
Mahlamäki kertoo harkinneensa vessaongelman tuoman avuttomuuden ja tappion tunteen ratkaisuna jopa sukupuolen vaihtoa. Sorsalla kun asiat hoituisivat helpommin.
“Vuosia sitten matkustin seitsemän tuntia lentokoneella enkä juonut vettä ollenkaan, koska en ymmärtänyt käyttää vaippaa. Se oli leikkiä nestehukan ja terveyden kanssa.”
Enää Mahlamäki ei kaihda vaippaa tällaisessa tilanteessa. Se, että hän tarvitsee avustajaa vessareissuilleen, ei myöskään saa häntä enää tuntemaan itseään vammaisemmaksi.
Kellotetut vessakäynnit
Vammaisten naisten valtakunnallisen Rusetti-yhdistyksen jäsen Sari Lehikoinen sairastui reumaan pikkulapsena 60-luvulla, jolloin siihen ei vielä ollut lääkitystä. Niinpä hän kulkee sähköpyörätuolilla ja kainalosauvoilla. Hän kertoo, että sen jälkeen, kun avustaja iltapäivisin kolmelta lähtee, hänen on säännösteltävä juomistaan.
“Käytännössä pissin päivisin neljän tunnin välein. Aluksi oli vaikeaa saada kotihoidon avustajat ymmärtämään, että heidän todellakin pitää palvelulupauksen mukaan tulla iltaisin kello 21–22. Heidän tärkein tehtävänsä on auttaa minua vessassa, joten se ei voi tapahtua kello 19, jolloin joutuisin pidättelemään seuraavat 14 tuntia. Olen tuntenut itseni ulkoilutettavaksi koiraksi, jota käydään pissattamassa”, hän kuvailee.
Lehikoinen on leikkaustensa vuoksi viettänyt paljon aikaa sairaalassa.
“Kerrankin yksi lääkäri yritti pakottaa minua vaippoihin, että olisivat saaneet kotiutukseni aikaistetuksi ja koska henkilökunnalta meni aikaa vessaan avustamisessa. Sen lisäksi, etten halua jäädä sänkyyn makaamaan, en reuman aiheuttamien iho-ongelmien takia voi käyttää vaippoja.”
Nolot palvelusuunnitelmat
Vuosien myötä Sari Lehikoinen on pitkin hampain joutunut tottumaan siihenkin, että palvelusuunnitelmaan joutuu lähes vuosittain kirjaamaan yksityiskohtaisesti, miten häntä tulee vessassa avustaa.
“Kirjoitan, että pitää pyyhkiä, pestä ja kuivata intiimialueet. Lisäksi miten. Tämä ei jollekin kainovienolle henkilölle sovi. Varsinkaan nuoren vammaisen naisen ei aina ole helppoa kertoa avuntarpeestaan.”
Lehikoinen ei ymmärrä, miksi Kelan kaavakkeeseen ei voisi yksinkertaisesti laittaa rastia ruutuun eri toimenpidekohtiin.
“Ei voi edes laittaa, että katso edellisen vuoden paperit! Luulisi tulevan kalliiksi, kun virkailijat käyvät joka vuosi läpi samat kohdat. Australiassa käytäntönä on se, että lomakkeeseen voi merkitä, jos henkilö ei parane.”
Kunnioita yksityisyyttä
Ratkaisuna olisi myös yksilöllisempi kohtelu:
“Kuunnellaan vammaista henkilöä kunnolla siitä, mitkä hänen tarpeensa ovat ja miten hän itse haluaa niiden hoituvan. Kyllä me sitten ilmoitamme, jos tarpeemme muuttuvat“, Sari Lehikoinen ehdottaa.
Vammaispalvelulain kokonaisuudistus on edelleen kesken. Tähän liittyen Rusetti-yhdistys pyrkii vaikuttamaan siihen, että vammaisella naisella olisi oikeus valita henkilö, joka avustaa häntä intiimiasioissa – tai edes avustajan sukupuoli. Tämä ei nimittäin nyt ole käytäntönä.
“On kuitenkin ollut rohkaisevaa ja voimaannuttavaa, että olemme uskaltaneet ottaa näitä hyshys-asioita esiin”, Pirkko Mahlamäki toteaa.