Työkoirille sattuu kommelluksia, kuten meille kaikille. Niitä tulee eteen niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Kolme pitkän linjan koiran työnantajaa kertoo alla mieleen jääneistä sattumuksista koiratyöntekijänsä kanssa.
Näkövammaiset Ari Suutarla ja Sari Loijas käyttävät koiria moneen tarpeeseen. Voisipa sanoa, että ilman opaskoiraa heidän olisi lähes mahdoton liikkua itsenäisesti paikasta toiseen. Sari Salovaara taas tarvitsee avustajakoiraa lähinnä ketteryyttä vaativissa käytännön toimissa, kuten tavaroiden noukkimisessa, kuljettamisessa ja ovien availussa.
Vankkaa tekoa
Rovasti Ari Suutarlalla on 50 vuoden aikana ollut jo yhdeksän opaskoiraa. Hän oli ensimmäisiä siviilisokeita, jotka saivat opaskoiran perintönä sotasokeilta. Ensimmäisestä Betty-koirastaan Ari on kirjoittanut kirjankin nimeltä Betty ja minä (1985).
”Stoorit tulee ja stoorit menee”, sanoo Ari.
Niitä on hänen mukaansa satoja, joista on vaikea poimia niitä mehevimpiä. Tässä joitakin mieleen tulleita:
Suutarla istui ratikassa ja koira makasi penkin alla. Vieressä lapsi istui isänsä sylissä.
’Kato isä, koira penkin alla!’ poika huomautti.
Isä kertoi, että kyseessä on opaskoira.
”Se kuljettaa sokeaa, kun sokea ei näe.”
”Miten koira jaksaa, kun noin iso mies hyppää sen selkään?” ihmetteli poika.
Elävä kassi
Ari Suutarla teki melkein vuoden ajan töitä Namibiassa Felbi-koiransa kanssa, joka oli äärimmäisen avulias, työhaluinen ja viisas opaskoira. Se joutui siellä monta kertaa kerjäläiskoirien pilkan kohteeksi, nämä kun seurasivat valjaissaan työtä tekevää koiraa ja haukkuivat sitä.
Kerran lentokoneessa Felbi makasi Arin jaloissa. Lentoemäntä tuli viereen, näki että lattialla oli ylimääräistä matkatavaraa ja tarttui koiran valjaisiin.
”Mitä! Kassihan elää!” lentoemäntä pelästyi.
Kerran Suurarla sai apulaisekseen koiran, joka oli työhönsä soveltumaton suuren kokonsa ja riehakkuutensa takia. Se ei lentokoneessa mahtunut tuolin alle vaan makasi keskikäytävällä. Sen ylitse sitten lentoemännät joutuivat hyppelemään.
Ensi tapaamisella Arin kotiin päästyään koira heti pudotti pöydältä faksin ja tietokoneen. Sen jälkeen se syöksyi makuuhuoneeseen, missä oli tuohon aikaa suosittu huonekalu: vesisänky. Se hyppäsi sängylle ja puri vaappuvaa alustaa, jolloin sänky hajosi ja lattialla valui viisisataa litraa vettä.
Ari Suutarlalla on omien sanojensa mukaan opaskoiriinsa työsuhde, joka päättyy, kun koira jää eläkkeelle:
”On hienoa, kun koiralle, joka ilmiselvästi tarvitsee jo rauhallisempia päiviä, löydetään uusi, hyvä koti.”
Poliisi auttaa
Suutarlan vaimo Kirsti kuuli jo ennen mieheensä tutustumistaan tarinan, joka häntä oululaisena hämmästytti, eikä hän uskonut sitä todeksi. Jälkeen päin hän sai kuulla, että se oli tapahtunut Arille oikeasti.
”Kerro Ari!”, Kirsti pyytää vierestä (teemme haastattelua koronan takia puhelimitse.)
Ari tekee työtä käskettyä:
”Kysyin vastaantulijalta tietä Oulun Pakkahuoneeseen ja mies vastasi, että oikealtapa ihmiseltä kysytte. Olen poliisi. Sitten kuulin, miten kartta rapisi, kun poliisi kertoi siitä koiralle paikan sijaintia.”
Ari Suutarla on huomannut, että ihmiset opaskoiran tavatessaan usein hämääntyvät sen itsenäisestä työroolista.
”Monelta fiksultakin ihmisellä menevät pasmat sekaisin.”
Eläke ei houkuta
Kulttuurituottaja Sari Salovaara jonotti ensimmäistä koiraansa Jesperiä puolitoista vuotta ja sai sen sitten vuonna 1998. Sarilla on ollut tähän mennessä kolme koiraa: Jesperi, Ninnu ja Lenni.
”Kun kuulin avustajakoirista, ajattelin heti, että minulle voisi olla apua niistä”, Sari kertoo. ”Koirat ovat kestävämpiä ja ketterämpiä kuin minä, ne toimivat kävelykeppinä, auttavat riisuutumisessa ja tavaroiden nostamisessa lattialta.”
Jesperi, Sarin esimmäinen koira, oli kultainen noutaja ja luonteeltaan mukavuudenhaluinen. Se ei olisi halunnut lähteä töihin joka aamu, vaan olisi mieluummin jäänyt sänkyyn makoilemaan.
”Taskussa pitää olla aina pieniä nameja, joilla houkuttelee koiraa avustamaan”, Sari vinkkaa.
Ajatukset muuttuivat, kun tuli Jesperin eläkkeelle jäämisen aika ja sen tilalle otettiin Ninnu, labbistyttö.
Sari on pitänyt avustajakoiransa myös niiden eläköityä. Ongelmana siinä on se, että avustajakoira rakastaa emäntäänsä tai isäntäänsä yli kaiken. Nuori tyttökoira oli Jesperin mielestä ”ihan kiva”, mutta se oli tullut vanhan herran valtapiiriin syrjäyttäen sen. Tilanne saatiin asettumaan vasta sillä, että Sarin mies alkoi pitää huolta Jesperistä ja koira kiintyi lujemmin häneen.
Suihkun kautta töihin
Ihan helposti Jesperi ei kuitenkaan periksi antanut.
Sarin työpaikalla Ateneumissa ei ollut hyvä haista kovasti koiralle. Niinpä koira piti säännöllisin väliajoin pestä. Jesperi oli aina vihannut näitä pesutilanteita. Onko pakko? se tuntui ajattelevan ja piiloutui ison nojatuolin taakse.
Kun tuli Ninnin vuoro joutua pesuun, Jesperi yllättäen jonottikin vuoroaan kylpyhuoneen ulkopuolella ja käveli sitten itse suihkun alle. Töihin haluan minäkin, se tuumi.
Kyllä Ninnilläkin leikkasi. Kun Sari meni sen kanssa ensimmäisen kerran työpaikalleen, koira veti emäntänsä uudessa ympäristössä lujasti ja määrätietoisesti juuri oikeaa henkilökunnan ovea kohti.
Muuta selitystä Sari ei tälle keksinyt kuin sen, että Ninni tunnisti reitillä monesti kulkeneen Jesperin hajun. Koirillahan on noin tuhat kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä.
Jäniksen perässä
Jesperi oli kuitenkin se, jonka kanssa sattui ja tapahtui.
”Kun tulimme kotipihalle, se kantoi aina autosta taloon koko työidentiteettiäni eli laukkua, missä olivat kännykkä, rahat ja kortit, minitietokone sekä työpaperini. Kerran se näki yhtäkkiä pihalla jäniksen ja sen itsehillintä petti: se syöksyi laukku suussa metsään eläimen perään.”
Sari odotti pihalla kitkaiset kymmenen minuuttia ja sadatteli onnettomuuttaan. Kuinka ollakaan, koira marssi lopulta takaisin pihapiiriin – laukku edelleen suussaan.
Työmoraali oli horjahtanut pahasti, mutta pitänyt sitten kuitenkin viime metreillä.
Surkea karanteeniero
Riipaiseviakin tarinoita löytyy. Sarin piti pitää esitelmä esteettömyydestä Glasgowssa, Irlannissa. Lentokoneen välilaskupaikassa Lontoossa matkateko kuitenkin yllättäen pysähtyi, kun lentokenttävirkailija vaati Ninnulle punkkitodistusta. Kun eläinlääkäri viimein Suomesta tavoitettiin, ilmeni että punkkikarkotusta ei ollut tehty. Ninnu joutui karanteeniin.
”Se oli sekä minulle että koiralle hyvin riipaisevaa. Ninnu raahattiin väkisin luotani ja pillahdin itkuun”, Sari Salovaara kertoo.
Onneksi karanteeni kesti vain päivän, ja ystävällisten lentokenttävirkailijoitten ansiosta hänelle saatiin lippu seuraavan aamun lennolle määränpäähän, jossa esitelmä oli saatu siirrettyä iltapäivään. Kohtaaminen karanteenin jälkeen oli kuitenkin tapauksessa kaikkein sydämeenkäyvintä: Ninnu juoksi Saria kohti niin, että silmälasit lensivät, ja sitten itkettiin. Sen jälkeen koira veti voimalla pihalle, koska se ei ollut uskaltanut tehdä tarpeitaan sisätiloihin.
Karvainen kriitikko
Sari Loijaksella on puolestaan ollut elämänsä aikana kuusi työkoiraa: Milla, Onja, Ninja, Uma, Äsny ja viimeisten kahdeksan vuoden ajan Citta. Abilis-säätiön ja Näkövammaisten keskusliiton puheenjohtajan paras koiratarina on kuitenkin peräisin aivan hänen koiratyönantajuutensa alkuajoilta. Sari Loijas oli mukana sokeiden kuunnelmaraadissa, joka ojensi palkinnon tuon ajan kuuluisimmalle ja legendaariselle ohjaajalle, Jouko Turkalle. Itse hän ei kuitenkaan pitänyt valinnasta.
”Juuri ojentamishetkellä koirani nousi seisomaan ja oksensi lattialle kilon verran moskaa.
Voi sitä äänettömyyttä, millä moska kerättiin pois… mutta protesti tuli aika selväksi!”
Kerran, ollessaan vielä nuori ja tottumaton työrooliinsa, Äsny oli Sarin huomaamatta hypähtänyt hänen viereiselleen istuimelle ja käynyt siihen istumaan.
”Kosketin istuinta ja tunsin yllättäen kankaan kosketuksen. Joku oli ilmeisesti huomaamattani istuutunut siihen. Pyysin tunkeiluani anteeksi moneen kertaa, kunnes tajusin, että siinähän on Äsny. Kuinkahan moni siinä katseli vierestä ja mietti, että siinäpä mielenkiintoinen nainen, kun pyytelee noin perusteellisesti anteeksi koiraltaan…”
Ystävä pöydän alla
Eläkepäivät eivät aina ole maistuneet Sari Loijaksenkaan koirille, jotka ovat saaneet jäädä hänen luokseen niitä viettämään. Kerran Äsnyn juuri jäätyä eläkkeelle Sari oli lähtenyt uuden koiransa Cittan kanssa kävelylle.
”Kun kävelin metsätiellä, kuulin rapinaa. Naapurin koira on tainnut päästä vapaaksi, ajattelin. Mutta rapina jatkui ja jatkui. Koira seurasi meitä vielä päätielläkin tien vasenta laitaa pitkin.”
Lopulta Sari Loijas käsitti, että kyseessä oli oma koira Äsny, joka ei niin vain halunnutkaan
alistua uuteen rooliinsa eläkeläisenä.
Kerran oli Loijaksilla kotipuutarhassaan juhannusbileet. Sari tunsi pöydässä istuessaan jaloissaan
jotain karvaista – koirahan se siinä. Hän alkoi silitellä sitä ajatuksissaan. Jossain vaiheessa totuus paljastui: kyseessä oli miesvieraan karvainen jalka.
”Mies ei sanonut mitään, otti vain silitykset muikeana vastaan.”