Nyt sitten koitti se paljon odotettu ja pelätty loma! Ulkona sataa, mitkään tilaamani kirjat eivät ole vielä saapuneet postiin eikä kihlattunikaan ole hyvään aikaan lomalla eli jonkun verran tässä on käynnistymisvaikeuksia. Blogivuoroja jaettaessa en tietenkään pohtinut etukäteen sitä, tapahtuuko heinäkuussa oikeasti mitään kertomisen arvoista. Onpahan edes jotain tekemistä, eikös?
Huomenna pitäisi joka tapauksessa mennä kosmetologille. Se ei tule yhtään liian aikaisin, sillä kulmakarvojani ei ole näkynyt enää moneen kuukauteen. Lopputuloksena on kiistatta hieman (toivottavasti tyylikästä) alienia muistuttava look. Helpotusta tuskaan olen saanut purkista löytyvästä kulmakarvageelistä, jollaista en aiemmin tiennyt purkista löytyvänkään.
Ei silti tarvitse hätääntyä, tämä ei tule olemaan meikkiblogi. Itse asiassa, karanteenin ajan olen kuulunut niihin henkilöihin, jotka eivät meikkaa melkein laisinkaan. Uskon, että meikkaaminen on näinä aikoina voinut tuoda monelle myös aitoa iloa ja itsestään saa karanteenissakin pitää huolta. Meikkaaminen voi auttaa jäsentämään arkea tai sitten siitä ei tarvitse välittää. Toivoisin, ettei kukaan koe turhia paineita ulkonäöstä suuntaan tai toiseen toimistolleen palatessaankaan. En osaa ottaa asiaan vahvaa kantaa. Varmaankin huomenna oma elo tuntuu valoisammalta, kun saan vähän väriä naamaan. Seuraavaksi pitäisi sitten uskaltaa kampaamoon, sillä tukkani on pidempi kuin vuosikymmeniin.
Sadepäivän elokuvana toimi Netflixin Missä on Emily?, joka kulki hyvin harmittomana komediana. Hiukan enemmän ajattelemisen aihetta antoi HBO:n I May Destroy You, jonka tulen varmasti katsomaan nopeasti ainakin, jos ulkoilusää jatkuu yhtä hyvänä kuin tällä hetkellä. Kun kyllästyn telkkariin, aikomuksenani on soittaa läpi Fiona Applen uusin levy Fetch the Bolt Cutters.
No niin, siinä sadepäivän blogi. Ehkä ensi kerralla on jotain syvällisempää pohdittavaa.
-Sanni