Yksi ensimmäisen lomaviikon jalostuneita viihdemuotojani on ollut erilaisten historiallisten kuninkuus-spektaakkelien seuraaminen. Kaikki alkoi Katariina Aragonialaisesta (1485-1536) kertovasta HBO-sarjasta Espanjalainen prinsessa. Sen jälkeen oli tietysti helppo löytää sarjan itsenäinen esiosa Valkoinen kuningatar, jonka hyvään alkuun olen nyt päässyt. Sittenhän on vielä luvassa Valkoinen prinsessa eli ei tämä ilo ihan heti lopu.
Aloin samalla miettiä, mikä kuninkaallisissa on niin kiehtovaa. Nykyään koko instituutio on täysin tarpeeton, enkä missään nimessä ole monarkisti. Silti monien muiden lailla olen seurannut Netflixin The Crowniakin. Eikä innostus rajoitu televisioon. Esimerkiksi Hilary Mantelin kirjasarja Henrik VIII:n (1509-1547) hovista on laadukas vastine helposti silkaksi saippuaoopperaksi kääntyville tv-tuotannoille, joissa mallin näköisillä henkilöillä on tietysti aina virheetön iho ja upea hammasrivi. Ehkä niiden viehätys perustuu juuri loistoon, lavasteisiin ja pukuihin.
Ei niin pinnallista, ettei jotain hiukan syvällisempää. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta. HBO:n sarjojen myötä olen kerrannut tietojani Ruusujen sodasta enemmän kuin aikoihin. Oikeat historian käänteet vetävät raakuudessaan kieltämättä vertoja mille tahansa saippuaoopperalle. Kuten on tiedossa ilman juonipaljastuksia, esimerkiksi Henrik VIII:n lukuisista vaimoista useampi menetti lopulta päänsä.
Väkivallan ja sodan kuvauksissa ei tietenkään ole itsessään mitään hauskaa. Jotain ihmisluonnosta ne silti kertovat. Ehkemme ole sittenkään edenneet kovin kauas historian raakuuksista.
Nykyhovit eivät kuitenkaan erityisemmin kiinnosta. Niistä (onneksi) puuttuu juonittelu ja vallanhimo eikä veri juuri pääse roiskumaan. En myöskään pidä Sauli Niinistöä ja Jenni Haukiota Suomen kuningasparina vaan melko tavallisen oloisina pulliaisina. Hyvä niin. Hovijuonittelujen pyörteet ovat telkkariin tuotuina hauskaa ajanvietettä. Niitä katsoessaan osaa entistä enemmän arvostaa järjestelmää, jossa kukaan ei ole yksin asioista päättävä kuningas.