Enpä tätä blogia kirjoittamaan lupautuessani arvannut, millaisessa maailmassa sitä kirjoitan! Saatan olla Tukilinjan lukijoille aiemmista lehdistä tuttu kirjallisuus- ja elokuvakriitikkona, toimittajana ja toisinaan runoilijanakin. Äkkiäkös minä arjestani jotain hauskaa kerron – näin naiivisti vielä pari kuukautta sitten ajattelin.
No, Suomessa ja lähes kaikkialla muuallakin käsite “arki” on huhtikuussa 2020 saanut aivan uusia muotoja ja merkityksiä, kiitos korona-viruksen. Toki arjessa on silti paljon, mistä iloita ja runsaasti samaa arkisuutta kuin ennen.
Henkilökohtaisesti suuri muutos tietysti on, että teen vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnyksen tiedottajan ja toimittajan töitäni tällä hetkellä kokonaan kotona. Skypet, Zoomit ja Teamsit sekä muut kokousohjelmat ovat siis tulleet tutuiksi suorastaan häkellyttävän nopealla aikataululla. Tyytyväinen täytyy silti olla, että töitä ylipäänsä on. Monelta ystävältä katosi elanto yhdessä yössä.
Ulkoilmaa en ole viime aikoina nähnyt juuri parveketta kummemmin. Poikkeusoloissa majailen väliaikaisesti Espoossa kihlattuni luona, eikä kaupunkiasuntomme välittömässä läheisyydessä ole juurikaan ihanteellisia ulkoilumaastoja. Tämä on siis ihmiskoe – ja todella läheisen yhdessä asumisen testi myös parisuhteellemme!
Ikään kuin tilanne ei olisi valmiiksi kyllin hilpeä, ihmisoikeusjärjestön työ pandemian aikana on tärkeää, mutta pahimmillaan todella ahdistavaa. Joudun lähes päivittäin kohtaamaan kevyitä kysymyksiä esimerkiksi siitä, rajataanko vammaisia tehohoidon ulkopuolelle, riittääkö avustajille suojavarusteita tai miten järjestyykään kuntoutus. Välillä myös pelkään – itseni, monen läheiseni ja ystäväni puolesta.
Se on hyvä sanoa ääneen. Tämä kevät on osoittanut, että kansainväliselläkin tasolla vammaiset ovat yhä monesti toisen luokan kansalaisia.
Mikä siis neuvoksi? On tosiaan hyvä muistaa, että kansalaisjärjestöjen työ on nyt ensiarvoisen tärkeää. Se antaa voimaa ja uskoa omaan tekemiseen. Epidemia on näyttänyt myös ihmisten neuvokkuuden uuden edessä ja saanut aikaan monia hyviäkin käytäntöjä. Kun tämä on ohi, ei kotoa työskenteleminenkään ehkä ole niin harvinaista. Se avaa varmasti uusia mahdollisuuksia myös monelle vammaiselle työnhakijalle.
Älkää käsittäkö väärin, kaipaan työyhteisöäni, kasvokkain tapaamista ja jopa kokouksia! Haluaisin kovasti päästä taas elokuvateatteriin lehdistönäytökseen ja upota teatterin turvalliseen pimeyteen katsomaan filmiä laajalta kankaalta. Mutta sen aika tulee toivottavasti vielä. Minulta on peruuntunut pari suuresti odottamaani kevään ja kesän esiintymiskeikkaa runoilijana. Mutta uusia kesiä tulee kyllä. Tällä hetkellä kukaan ei kärsi tästä tilanteesta yksin, vaan olemme kaikki enemmän tai vähemmän pulassa. Ei auta kuin odottaa.
Mitä minä sitten odottaessani teen? Nukun, syön, jumppaan kuminauhalla. Katson kotiteatterin aarteita, luen kirjoja, kirjoitan, käyn välillä suihkussa. Soittelen ystäville ja läheisille. Seuraavana päivänä suunnilleen sama listaus uudestaan. Kaikkia näitä asioita voi onneksi hyvin tehdä poistumatta kauas kotoaan.
Koronassa ei ole mitään hienoa. Ehkä se kuitenkin on tehnyt minusta jollain tavalla kärsivällisemmän kuin ennen. Monen muun tavoin pohdin, mitä kaikkea tästä seuraa. Harvoin sitä tajuaa elävänsä aikaa, jona maailma muuttuu perusteellisesti.