Ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikki ja näyttelijä Petri Poikolainen kävivät nuorina yhtä aikaa Reserviupseerikoulun ja päätyivät kumpikin näyttämölle. Kun Poikolainen pitkän tauon jälkeen otti vuonna 2019 Nikkiin yhteyttä, juttu kääntyi pian mahdolliseen yhteistyöhön ja elokuvan tekemiseen.
Suunnitelmien rivakkaan etenemiseen vaikutti Poikolaisen aggressiivinen MS-tauti, jonka vuoksi hän on sokeutunut ja käyttää pyörätuolia. Päätähden jaksamisen varmistamiseksi käsikirjoitus valmistui ja kuvaukset aloitettiin nopeasti. Aluksi suunnitelmissa ollut lyhytelokuva vaihtui kuitenkin kokopitkäksi tarinaksi.
Unelmien täyttymys
“Tajusin pian, että tässä meillä on pitkän leffan arvoinen idea. Mukana ei ole juuri muita näyttelijöitä kuin Petri, ja hän kantaa kokonaisuutta upeasti”, Nikki kertoo.
Myös Poikolainen on selkeästi innoissaan ensimmäisestä elokuvaroolistaan.
“Kun Teemu ehdotti, että kiinnostaisiko taas näytellä, olin että totta hitossa! Halusin aina elokuvaan, mutta se ei aiemmin onnistunut, vaikka teatteritöitä riitti. Nyt sitten viimein pääsin tekemään leffaa – ja vielä päärooliin!”
Elmukelmua linssiin
Tapahtumien keskiössä on Poikolaisen esittämä Jaakko, joka hänkin on tietysti sokea ja käyttää pyörätuolia. Elokuva on myös teknisesti kuvattu Jaakon näkökulmaa mukaillen niin, että ainoastaan hänet nähdään tarkasti ja kirkkaasti. Taustanäkymät ja muut henkilöhahmot ovat epätarkkoja. Katsoja asetetaan siis päähenkilön nahkoihin.
Haluttu vaikutus on saatu aikaan lähikuvilla ja kiertämällä kameran linssin ympärille elmukelmua, jonka keskellä on reikä.
Rämäpään reissu
Elokuvan Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia juoni on yksinkertaisuudessaan se, että sokea ja halvaantunut Jaakko päättää lähteä kiireellä ja ilman apua junalla tyttöystävänsä Sirpan luo, joka on sairastunut ja masentunut. Matkalla riittää draamaa, sillä Jaakko ei vammauduttuaan ole kertaakaan poistunut kotoaan yksin. Enempiä paljastamatta hän joutuukin matkan aikana pulaan.
Ainakin tämän vammaisen katsojan näkökulmasta vaikutti välillä siltä, että elokuvan draama olisi ratkennut nopeasti, jos Jaakko olisi käyttänyt henkilökohtaista avustajaa tai vain älynnyt pyytää apua luotettavilta henkilöiltä.
Miksei avustajaa?
Sekä ohjaaja että näyttelijä hieman kummeksuvat kommenttiani. Molemmat painottavat ystävällisesti, ettei kysymyksessä ole dokumentti eikä Petri tietenkään toimisi, niin kuin Jaakko toimii, vaikka Petrikin on matkustanut junassa yksin. Se, ettei Jaakko halua apua, on dramaturginen ratkaisu.
“Halusimme tehdä trillerin yllättävine käänteineen, ja tarina muotoutui siitä. Elokuva kertoo rohkeudesta ja tahdosta mennä rakkaansa luo. Hetkeäkään en ajatellut, että viesti olisi, ettei kotoa kannata lähteä”, Nikki sanoo.
“Jaakko on paljon minua rämäpäisempi ja vähän outo. Se johtaa siihen, ettei hän kauheasti ajattele, vaan haluaa olla ritari ja menee vain”, Poikolainen puolestaan toteaa.
Realistista fiktiota
Vaikka elokuvan päähenkilö ja päänäyttelijä eivät tietenkään ole yksi yhteen, Poikolainen kertoo toimineensa teknisenä neuvonantajana monissa vammaisuutta koskevissa asioissa. Nikki oli muun muassa kysynyt Poikolaiselta, näkeekö tämä unia. Tällä tavoin juoksu-unet päätyivät tärkeään osaan elokuvassa. Vammaisen kannalta tunnistettavasti esitetään myös sääli, jota vammaiset henkilöt usein saavat osakseen tuiki tuntemattomilta.
“Kaikkein kauheinta on, kun joutuu lohduttamaan muita ihmisiä oman vammansa takia”, Poikolainen puuskahtaa.
Päähenkilö, elokuvia rakastava Jaakko, muistuttaa kuitenkin mieltymyksiltään enemmän Nikkiä kuin Poikolaista, jonka mielestä Titanic itse asiassa on yksi maailman parhaista elokuvista.
Matkalla Venetsiaan
Nikin ja Poikolaisen elokuva on jo tekovaiheessaan saanut hyvän vastaanoton, muun muassa leikkausvaiheessa oleville elokuville myönnettävän Eurimages-palkinnon. Tätä juttua kirjoitettaessa tekijätiimi oli lähdössä Venetsian elokuvajuhlille, jossa teos sai ensi-iltansa ja oli ehdolla yleisöpalkinnon saajaksi. Ja palkintohan sieltä tulikin!
Molemmat vaikuttavat menestykseen tietenkin tyytyväisiltä.
“Olen tästä elokuvasta ihan hirveän ylpeä. Tekeminen on aina hyppy tuntemattomaan, mutta nyt tuntuu hienolta”, Nikki kuvailee tunnelmia ensi-illan alla.
“En ole aiemmin käynyt isoilla elokuvajuhlilla, mutta yhtään ei jännitä, kun ihan vahingossa tehtiin näin hyvä elokuva. Varsinkin sen äänimaailma on huikea ja kuvailutulkkaus tulee tietysti myös saataville”, Poikolainen säestää.
Kumpikin mies toteaa haluavansa ehdottomasti tehdä yhteistyötä jatkossakin. He kehuvat toistensa ammattitaitoa ja huumorintajua. Kuvauksissa Poikolainen saattaa tulevaisuudessa tarvita aiempaa enemmän apua, mutta tällä hetkellä hänellä on onneksi hyvä avustaja.
“Ei sitä koskaan tiedä, mitä vielä keksitään”, Poikolainen päättää.