Ensimmäisellä luokalla suorastaan pelkäsin suvivirttä. Olihan se pitkän ja jännittävän ensimmäisen kouluvuoden päätteeksi vielä yksi asia, joka piti opetella ainakin osittain ulkoa ja laulaa lurauttaa kevätjuhlassa. Itse kevätjuhlan ja kesäloman alkamisen konseptikin oli minulle tuntematon. Kaukana oli tuolloin se ensimmäisen koulupäivän odotettu aamu koulun liikuntasalissa, kun opettajat luettelivat ekaluokkalaisten nimiä. Oma nimeni ei koskaan tullutkaan ja jännitys meinasi vaihtua kyyneleiksi. Enkö kelpaakaan kouluun? Olikin käynyt niin, että pienellä paikkakunnalla minut oli vanhempieni ilmoituksesta huolimatta päätetty laittaa 1A-luokan sijaan erityisluokalle.
”Hänellä kun on se pyörätuoli”, sanottiin sivistystoimesta isälleni, joka nimiepisodin jälkeen alkoi asiaa selvittää. Vielä samana iltapäivänä olin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti eskarikavereideni kanssa 1A-luokassa madalletun pulpettini ääressä.
Koulutaival jatkui ja suvivirsi kulki mukana. Toisella luokalla sitä osasi jo ensimmäisen säkeistön ilman monistettakin ja oli keksitty luokkatovereiden kanssa Anni-hippa, jossa muut juoksivat takaperin, jotta myös sähköpyörätuolilla oli mahdollista saavuttaa karkuun juoksevat. Kolmannella luokalla virsi ja Karjalaisten laulu kajahtivat jo seuraavassa rakennuksessa, siinä isojen koulussa, jonne saatiin porrashissi yhdenvertaisuutta mahdollistamaan. Paikallislehti toki muisti kirjoittaa, kuinka Annin porrashissin vuoksi liikuntasalin suihkut jäivät remontoimatta.
Porrashissillä toisaalta pääsi ihan ilman avustajaakin muiden kanssa välitunnille tarroja vaihtamaan ja hyppynarua pyörittämään.
Ala-aste jatkoi kulkuaan. Suvivirsi jäi kerran kuulematta. Olikohan se viides luokka, kun oltiin jo kevätjuhlan aikaan perheen kanssa Kyproksella. Kevätjuhlapäivänä luokkatoveri paljasti toiselle tykkäävänsä eräästä toisesta, mutta onneksi jännittävä uutinen kiiri tekstiviestillä ensimmäiseen omaan kännykkään.
Yläasteen rakennuksessa olikin hissi valmiina. Kevätjuhla ja suvivirsi olivat saaneet vuosi vuodelta uusia ulottuvuuksia. Kaipuu vapaudesta sekä ymmärrys kouluvuoden saavutuksista olivat kumpikin kasvaneet. Ne saivat aikaan kevätjuhlapäivään kuuluvan odotuksen ja haikeuden yhteisen sekamelskatunteen, joka sitten huipentui lukiotaipaleen loppuun, siihen viimeiseen kevätjuhlaan kotipaikkakunnalla.
Kavereista osan kanssa oli kuljettu yhdessä ensimmäiseltä luokalta asti. Osan kanssa tiivis ja tärkeä suhde oli muodostunut matkan varrella, milloin missäkin vaiheessa. Suvivirsi tuntui tuona keväänä erityisen tunteikkaalta, sillä se symboloi yhden elämänvaiheen loppumista, viimeisen yhteisen kesän alkamista ja suuren uuden alkua.
Osa kouluajan ystävistä kulkee yhä mukana. Yhden kanssa emme voi olla tavatessa kertaamatta parhaita nuoruuden muistoja. Useammankin kanssa olemme keskustelleet siitä, kuinka paljon se, että minä Anni-hippoineni ja mataline pulpetteineni olin porukassa mukana läpi koulupolun, on oikeastaan vaikuttanut ihmisiin ja asenteisiin.
Juuri tässä piilee asian ydin: Se, että erilaiset ihmiset ovat siellä missä muutkin – että tarvittavat mukautukset tehdään ilman suurempaa numeroa, että epäkohdista puhutaan – on äärimmäisen tärkeää meille kaikille ja yhdenvertaiselle yhteiskunnalle.
Yläasteella eräs opettaja muisti kehua ystävääni siitä, että tämä jaksaa olla minun kaverini. Sanavalmis ystäväni oivalsi jo tuolloin, miksi kommentti oli väärin ja osasi kuitata ymmärtämättömälle opettajalle jämäkästi, mutta kiltisti. Nostamme yhä tämän tapauksen tahoillamme esimerkiksi tilanteissa, joissa sitä tarvitaan.
Minulta kysytään yllättävän ja liian usein, onko minua koskaan kiusattu koulussa. Kun kerron, että ei, vastauksesta yllätytään. Luulen, että useimpien yllättyjien luokalla ei ole ollut sitä erilaista oppilasta.