Suomi teki sen taas ja voitti jo neljättä kertaa peräkkäin tittelin maailman onnellisimpana maana. Hopeasijalle kipusi Islanti ja Tanska pääsi pronssille.
Itse kuulun onnellisten suomalaisten joukkoon. Olen terve, minulla on työpaikka ja pystyn tekemään töitä etänä. Minulla on kolme hauskaa ja älykästä aikuista lasta, kiva koti, kumppani ja koira. Kesäisin hengailen kumppanin kanssa mökillä. Nautimme luonnonrauhasta, istutamme tomaatteja, poimimme marjoja ja retkeilemme saaristossa.
Koronarajoitusten aikana harrastuslistalta on valitettavasti jäänyt pois teatteri, konsertit, taidenäyttelyt, matkustelu ja illanistujaiset ystävien kanssa. Sen sijaan luen enemmän kirjoja, katselen sarjoja sekä liikun ja joogaan aiempaa enemmän.
Vaikka itse pystyn löytämään mielenrauhan pandemian keskellä, lapsilleni se on vaikeampaa. He eivät vielä innostu kukkaruukuista ja luonnossa hiljentymisestä. En minäkään sellaisesta innostunut heidän iässään.
Parikymppisenä hermoilin, mitä minusta tulee isona. Onnistuisinko saavuttamaan tavoitteeni, oliko minulla edes tavoitteita, ja tulisiko minusta jotain vai epäonnistuisinko kaikessa?
Gradun kirjoittaminen oli painajaismainen prosessi. Kirjoitin kotona, koska halusin keskittyä omiin ajatuksiini. Omat ajatukseni vain eivät olleet ystäviäni vaan pahimpia vihollisia. Ahdistuin ja masennuin, pelkäsin tulevaisuutta ja koin olevani tyhmä ja riittämätön.
Vanin poikani on pandemian takia joutunut palaamaan Suomeen jo kahdesta eri huippuyliopistosta ja hengailee nyt isänsä luona ja stressaa tulevaisuuttaan. Tyttäreni on menettänyt opiskelumotivaation, sairastunut masennukseen ja yrittänyt jo vuoden löytää terapeuttia onnistumatta. Nuorin poikani on menettänyt kaiken hauskan, mikä abivuoteen liittyy. Hän voi lapsistani kuitenkin parhaiten, koska asuu vielä kotona ja saa halata koiraa ja äitiään joka päivä.
BBC teki muutama vuosi sitten jutun nuorista jotka masentuvat maailman onnellisimmassa maassa. Haastateltavat kertovat, että Suomessa tuntuu siltä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka siltä ei tunnu.
Mielenterveysongelmat täällä heikkouden merkiksi ja epäonnistumiseksi. Myös työllisyysluvut ovat heikoimmat nuorten keskuudessa.
Nuorilla on kova paine menestyä ja tulla joksikin, koska he ovat saaneet lottovoiton ja syntyneet Suomeen.
Itsekin olen hävennyt masentumista. Joka kerta, kun olen ollut aallonpohjassa, olen pelännyt, tuleeko minusta enää koskaan mitään vai jäänkö loppuelämäkseni kolooni vapisemaan ja popsimaan rauhoittavia. Viime kerrasta on jo vuosia. Olin jälleen kerran omin päin lopettanut masennuslääkityksen, mikä tuntui hyvältä ajatukselta noin puolen vuoden verran, kunnes vajosin syvälle.
Lääkkeen uudelleen aloittaminen vie aikaa ja on raskasta. Olin menettänyt ruokahaluni, elämäniloni ja uneni – tilalle olivat tulleet paniikkihäiriöt, ahdistus ja häpeä. Kiersin kehää ja laskin tunteja hetkeen, jolloin saisin ottaa seuraavan rauhoittavan pillerin.
Kumppanini ei ollut aiemmin nähnyt minua siinä tilassa ja oli hämmentynyt, mutta ei lamaantunut, vaan vei minut metsään. Olin vastahakoinen, mutta onneksi minulla ei ollut voimia vastustaa metsäretkeä vaan löntystelin tahdottomana hänen perässään ja papatin, että ei tästä ole mitään hyötyä, koska ahdistaa koko ajan.
Kunnes ei enää ahdistanut.
Ihastelin vihreän eri sävyjä, tunsin pehmeän mättään askeleeni alla, metsän tuoksun ja voiman – elon ja iäisyyden. Tajusin, että metsä on temppelini.
En koskaan ole osannut rauhoittua joogatunnin lopussa enkä kirkossa, mutta metsässä rauhoitun täysin, samoin meren äärellä ja järven rannalla. Rauhoitun, kun saan sukeltaa mustaan veteen, pidättää hengitystä ja palata voittajana pinnalle. Uskon, että tämä kokemus on yhteinen monen onnellisen suomalaisen kanssa.
Viime aikoina olen yrittänyt viedä lapsiani metsään. Poikien kanssa olen jo onnistunut, tyttäreni pyristelee vielä vastaan. Mutta olen varma, että kun hän lopulta tajuaa metsään menemisen ytimen, olemme jo voiton puolella.