Meidän kuopuksemme on kolmekymppinen nuorimies. Diagnoosina vaikeasti autistinen ja lievästi kehitysvammainen. Puhumaton.
Yhdenlaisen autistin polku; harjaantumiskoulu, työtoiminta niin kauan kuin se sujui. Puheterapeutti, kuntoutusohjaaja, henkilökohtainen avustaja. Yliherkät aistit, pakkotoimintoja ja rituaaleja, kuten monella. Huono itsetunto, kun ei saa itseään ymmärretyksi. Murkkuna väkivaltainen – sama syy.
Haluan nyt kertoa yhden jutun kokeiltavaksi niille kodeille, joilla on kodin rakenteita ja perheen ystävyyssuhteita tuhoavia kokemuksia:
Pojalla on ollut aina pakkomielle avonaisiin oviin. Kotona, koulussa, töissä, missä hyvänsä. Kaikki raollaankin olevat ovet on pitänyt paiskata täydellä voimalla kiinni. Autistihan ei aina osaa määrittää voimaa. Tai tässä tapauksessa osaa, syntyvä jysäys on tärkeä äänipalkka.
”Ei – ei!”-sanojemme määrää emme osaa edes arvioida. Paiskattujen ovien väliin jäi lukuisia ihmisiä, vain sitkeimmät ovat vielä ystäviä. Ja hyviä. Ikkunoihin piti iskeä kyynärpäät heti herättyä jne. Sellaista se oli. Asunto aikalailla rikottu.
Kunnes kutsuimme hänet sulkemaan ovet, nostamaan rullaverhot, painelemaan pesukoneen napit, ym. Hyvä, kiitos! Oli vaikeata alkuun. Ryskymällä hän teki, mutta luvallisuus ja kiitos tekivät tehtävänsä aika nopeasti. Voima väheni, leivänpaahdin alkoi toimia ja tv sai olla rauhassa. Valonapitkin ovat nyt ehjiä, samoin vessan vetonuppi. Vesihanojen kanssa on vielä vaikeuksia ja ehkei siihen ole ratkaisua, vesi on niin tärkeä.
Ystävät uskaltavat vierailla useammin, muutamasta tuli pojankin hyvä ystävä. Poika istuu heidän kainalossaan koko illan, eikä ketään pelota. Luulen.
Ei yhtään ”ei”-sanaa, yhdessä tehdään mutta hän on tekijä. Turhautuminen purkauksineen väheni heti, kun hän sai tehdä jotain mitä muutkin, ja sai siitä vielä kiitoksen. Selkä suoreni. Itsetunto kasvoi.
Nyt on hauskoja havaintoja: Kun poika tekee omia hommiaan (joita hän ei yleensä voi missään nimessä keskeyttää) ja huikkaat häntä töihin, eli ”Tus laittaan tää pesukone”, hän tulee hyppykengässä. Painaa napit ja on ylen ylpeä. ”SAAN TEHDÄ, OSAAN!”
Kyseessä on siis kone, jonka luukkua hän aikaisemmin potkaisi…
Ei tietenkään kaikkia autistin juttuja voi kääntää näin. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Omat jutut ovat tarpeellisia omaan olemiseen, ne kuuluvat hänen persoonaansa ja hänellä on niihin oikeus kenenkään mestaroimatta. Mutta asuntoa hajottaviin juttuihin näitä kannattaa kokeilla. Se on autistinkin onni. Meillä ei nimittäin ole enää juurikaan ehjiä ovia tai ovia ylipäätään, mutta nyt niitä voisi jo hankkia. Jos haluaisi.
Hassua, mutta emme niitä enää tarvitse. Kun ovet on kerran laitettu viralta, pääsee sisään kaikkea mukavaa.
Leikkasin kerran lehdestä mainion otsikon: Ihminen on onnellinen jos häneltä ei viedä omaa tapaa olla.
Kaisla
