Ensimmäistä lomaviikkoa viedään – vaikkei ihan tavallisin loma toki ole kysymyksessä. Ainakin olen ehtinyt lukea, kuten uhkasin, Don LeLillon kiehtovan Zero K:n (suom. Nolla kelviniä) ihan kokonaan ja Richard Powersin massiivisen Overstorynkin jo puoliväliin saakka. Kumpikin on varsin kiehtova ja suositeltava tapaus.
Sen sijaan ei ole kovin suositeltavaa rikkoa loman alkajaisiksi apuvälinettään, varsinkaan kun kaupungin yksi apuvälinelainaamo on kiinni elokuun puoliväliin saakka eikä siinä toisessakaan ole työntekijä paikalla kuin kerran päivässä lyhyen aikaa.
Tämä valitus ei nyt kohdistu yksittäisiin työntekijöihin. Omat apuvälineasiani on aina hoidettu suhteellisen nopeasti ja varallakin on onneksi jotain vanhaa, jos uudet laitteet sattuvat menemään rikki. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita.
Enemmänkin pohdin sitä tosiasiaa, ettei apuvälineiden välttämättömyyttä käyttäjilleen edelleenkään monin paikoin ymmärretä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on useaan otteeseen kirjoittanut apuvälinelainaamojen tai -keskusten pahasta ruuhkautumisesta. Jos uutta pyörätuolia ei saa toimimattoman tilalle vaikkapa puoleen vuoteen, se on sama kuin toteisi: “Ai, katkesiko jalkasi? No, ota vähän buranaa ja tule vastaanotolle puolen vuoden päästä. ”
Oma tilanteeni ei siis tällä kertaa ole laisinkaan näin huono ja aika apuvälinelainaamoon on jo kalenterissa. On kuitenkin ikävää, että vammaisena henkilönä olen tottunut etukäteen pelkäämään apuvälineiden rikkoutumista ja pulaan joutumista.
Kunpa meilläkin jo osattaisiin ajatella apuvälineitä enemmän vaikkapa pukeutumisen osana, innovaatioiden tai designin kautta. Olen nähnyt tästä asiasta paljon puhetta, mutta vähän toteutusta siihen nähden, että markkinoita uusille keksinnöille varmasti olisi.
-Sanni