Heippa kaikille!
Tämä ei ole varsinaisesti ensimmäinen blogini, mutta ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun palaan säännöllisen bloggauksen pariin. Viimeksi kirjoitin koronakaranteenista ja poikkeusoloista. Nyt tuntuu, että voisin pikkuhiljaa kirjoittaa normaaliin palaamisesta. Vai voinko sittenkään?
Rajoituksia on toki purettu ja säiden muuttuessa aina vain kesäisemmiksi olen minäkin jo uskaltautunut ulos parvekkeelta esimerkiksi lähiterassille saakka. Silti tuntuu, että menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin oikeasti uskallan tehdä mitään kummempaa. Isoja konsertteja tai muita massatapahtumia ei ainakaan ole luvassa, ulkomaanmatkoista nyt puhumattakaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puen kasvoilleni kangasmaskin taksiin lähtiessäni, tajuan ettei tämä nyt ole ihan normiarkea vieläkään.
Tietysti myös se, että olen olemattomista puutarhanhoitotaidoistani huolimatta hankkinut parvekkeelle kukkia, osoittaa, ettei kaikki ole aivan tavanomaista. Toivon niille parasta ja pelkään pahinta.
Totta kai pitää olla tyytyväinen, että asiat ovat nyt näinkin hyvin. Omalla tai läheisten kohdalla ei ole vielä ollut mitään suurta hätää. Kirjoitustöitä on voinut jatkaa entiseen malliin. Kun katsoo uutisia maailmalta, hyväosaisuuteni tulee kyllä selväksi. Varovaisuus on ollut ihan viisasta.
Yksi asia on kuitenkin pakko todeta. Olen melko kyllästynyt lukemaan tästä aiheesta kärjellä: “Nyt minäkin tiedän, miltä vammaisista ihmisistä tuntuu päivittäin”. Tai: “Vammaiset, nuo eristyksissä elämisen mestarit.” Tällaisia otsikoita nähdessäni minun tekee mieli sanoa ainoastaan – etkä muuten tiedä! Ainakin minun arkeni on muuttunut totaalisesti.
Toki tiedän hyvin, että on paljon vammaisia, jotka todella elävät perusarkea eristyksissä ilman tarvittavia palveluja. Kunnioitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka esimerkiksi suuren avuntarpeen takia joutuvat jatkuvasti tappelemaan saadakseen päivänsä sujumaan edes jotenkin. Syrjintä on minullekin tuttua. Sitä ei kuitenkaan pidä yleistää koskemaan kaikkia vammaisia saati tervehtiä jonain sinnikkyyden esimerkkisuorituksena. Eikö sen sijaan tulisi kysyä, mikä tässä mättää?
Siis, jos poikkeusoloja todellakin seuraa “uusi normaali” eikö se voisi olla sellainen normaali, jossa ketään ei vastoin tahtoaan eristetä neljän seinän sisään? Omalta pieneltä osaltani koitan varmistaa, että näin on.
-Sanni