Olen 41-vuotias kuvataiteilija, kirjailija ja muusikko. Asun tällä hetkellä kuntoutumiskodissa Uudellamaalla. Sain Tukilinjalta syksyllä apurahan ratsastusharrastukseen, mikä on tukenut minua suuresti psyykkisessä kuntoutumisessani.
Olen iloinen – seuraava taidenäyttelyni on Jokelan kirjastossa huhtikuussa. Olen itseoppinut taiteilija, ja taiteeni edustaa ekspressionismia, modernismia, naivismia, kubismia ja hieman myös dadaismia.
Lapsena minua kannustettiin kuvataiteessa ja kädentaidoissa. Pääsin yksityistunneille oppimaan akvarellin saloja, kuvataideleireille sekä huovutus- ja keramiikkatunneille. Myös musiikissa minua tuettiin. Pääsin mukaan oopperaan ja soitin alttoviulua kymmenen vuotta.
Ensimmäinen suuri herätys musiikissa oli Georges Bizet’n Carmen-ooppera. Kuuntelin kasettia ja opettelin kaikki sanat ulkoa, vaikken tiennyt yhtään, mitä ne tarkoittivat. Olin huumautunut tästä klassisesta musiikista, vaikka olin tuolloin vasta 5-vuotias.
Taide toimii henkireikänä
Pidin ensimmäisen taidenäyttelyni jo alakouluiässä. Olin varsin tomera, päättäväinen tapaus ja tiesin jo varhain, että haluan kuvataiteilijaksi ja kirjailijaksi. Minulla oli jatkuva into saada oppia uutta ja kehittyä sekä kyltymätön tarve luoda.
Eräs merkittävä näyttelyni oli silkkimaalausnäyttely, jonne olin maalannut eri kokoisia silkkihuiveja. Ne menivät kaupaksi ja sain onnistumisen kokemuksen. Sen jälkeen keskityin akryylimaalaukseen ja sille tielle jäin.
Minulla on omat idolini kuvataiteen saralta, kuten esimerkiksi Carl-Henning Pedersen ja Pablo Picasso. Suurimmat kaikista olivat kuitenkin yläasteen kuvaamataidon opettaja Eero Caselius ja taidemaalari Anisa Martinson. Heidän oppejaan en koskaan unohda. He uskoivat minuun ja tukivat silloinkin, kun psyykkinen vointini alkoi huonontua ja sairastuin syömishäiriöön sekä masennukseen. Tuntui, että taide pelasti minut. Se oli ainoa henkireikä. Kotona kasvattiperheessä ei ollut hyvä olla jatkuvien riitojen takia, joten hain mielenrauhaa taiteesta ja liikunnasta.
Runoja ja scifinovelleja
Muutin pois ja lähdin opiskelemaan huonekalusuunnittelua Turkuun. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska vointini oli niin huono. Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, dissosiaatiohäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. Siitä asti olen ollut hoidon piirissä ja syönyt kiltisti lääkkeeni. Oli aikoja, jolloin vointini oli niin hyvä, että olin työkykyinen. Lisäksi opiskelinkin personal traineriksi sekä lähihoitajaksi ja tein kyseisten alojen töitä.
Kirjoitin ensimmäisen runokirjani vuonna 2009, seuraavan 2011. Ne ovat runokirjoja, joissa purin traumojani. Sitä seurasi rikosnovellikokoelma Veka ja muita rikosnovelleja vuonna 2012. Sitten tein taas runoutta, ja nyt viimeisin on runokirja Annelle vuodelta 2024. Samana vuonna ilmestyi myös scifinovellini Ambrosius Avaruudessa. Kirjan sankarina seikkaileva Ambrosius-kissa on saanut ilmeensä kissaltani Bobilta.
Tähän mennessä olen siis pitänyt lukuisia taidenäyttelyitä, kirjoittanut kuusi kirjaa ja tehnyt musiikkia, joka huomattiin. Syksyllä 2023 vointini kuitenkin huononi niin paljon, että jouduin muuttamaan kuntoutumiskotiin kissani kanssa. Minulla oli valtavia pelkotiloja ja ahdistuneisuutta. Kotona en enää yksinkertaisesti pärjännyt.
Dramaattisuutta ja herkkyyttä
Kuntoutumiskodissa sain ihanan omaohjaajan ja inspiroiduin vahvasti. Kirjoitin hänelle viimeisimmän runokirjani. Hän on ollut esimerkki onnistuneesta hoitotyöstä. Hän näki minut, ei vain sairauttani. Kirjan kirjoitettuani rupesin maalaamaan ja sitten syntyivätkin jo seuraavan näyttelyni teokset. Minulla on koko ajan jokin taiteellinen prosessi meneillään. Levätä ei ehdi.
Kuvataiteessa käytän vahvoja eleitä, dramaattisuutta ja herkkyyttä, epätäydellisyyttä. Tahdon luoda toivon kaiken mustan ympärille. Haluan tuoda esiin voimaa ja itseluottamusta. Juuri sitä, mikä minulta puuttui lapsena ja nuorena. Olen kääntänyt tuskan voimaksi ja luonut omanlaiseni elämän.
Taiteellisuuden perin biologisilta vanhemmiltani. Äitini oli taiteilija, epävakaa mutta hoksaava, isäni taas herkkä, empaattinen ja viisas.
Projektit seuraavat toisiaan
Minulla taiteellisuus ilmenee jaksoissa. Ensin tulee esimerkiksi kirjallinen kausi, sitten kuvataiteellinen ja sitten kenties musiikillinen. Joskus jaksot ovat päällekkäisiä. Taide on jatkuva virta, se ei katkea koskaan.
Olen toivonut universumilta joskus lomaa taiteesta, muttei se anna sitä minulle. Olen jatkuvasti jonkun projektin kimpussa niin intensiivisesti, että muu maailma unohtuu. Kun olen saanut kyseisen prosessin päätökseen, olen aivan finaalissa ja takki tyhjänä. Keräilen itseäni, mutta palautuminen ei koskaan kestä viikkoa pidempään, vaikka tekisi hyvää levätä ihan ajan kanssa. Taiteelliset jaksot ovat usein yhteydessä hypomaaniseen kauteen eli osaan käyttää sairauttani myös keinona luoda uutta.
Ratsastuksesta apu paniikkihäiriöihin
Aloitin ratsastuksen viime syksynä, kun hain apurahaa Tukilinjalta ja sellaisen sain. Ratsastus auttaa minulla dissosiaatio- ja paniikkihäiriöön, ja saan tuntea pärjääväni. Tunnen oloni koostuneemmaksi. Koen valtavaa yhteydentunnetta ensimmäiseen hevoseen, Kaija-poniin. Itken aina kun näen sen.
Itken nytkin, kun vain mietin sitä. Kaija ymmärtää ahdistukseni ja puskee minua. Se tunnistaa minut jo kaukaa. Saan kokea valtavan suurta rakkautta, ja se liikuttaa minua aina. Nykyinen ratsuni on Liito, joka on suomenhevonen. Ihana tapaus.
Olen päässyt myös mukaan taluttamaan hevosia erityistunneille. Mikään ei ole pitkään aikaan auttanut minua niin kuin ratsastus, ja olen niin kiitollinen saamastani tuesta. Ihan nöyräksi vetää.
Koskettavia teoksia
Nykyhetki on mikä on ja elän taiteen kautta. Tulevaisuus näyttää, mihin minusta vielä on. Nyt koitan keskittyä tähän hetkeen, en tiiraile liian kauas.
Olen kiitollinen saamistani elämänlahjoista ja lupaan tehdä parhaani käyttääkseni ne parhaalla tavalla. Toiveeni on, että taiteeni voimaannuttaa ja auttaa jotakuta jossakin. Tärkeintä on, että teos koskettaa ja puhuttelee. Silloin olen onnistunut.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 1/2025.