15-vuotias Silja Sallinen on fanittanut jääkiekkoa lapsesta asti. Suvusta on löytynyt lajin osalta läheisiä esikuvia: oma eno on sekä pelannut että valmentanut jääkiekkoa ja serkku pelannut pari kautta Ruotsissakin.
Vaikka laji on kiinnostanut perheessä pitkään, itse Silja ei ollut jäällä viihtynyt ennen kuin kotiseudulle Tampereelle perustettiin keväällä 2023 Ilveksen Special Hockey -joukkue. ”Tampereen Kehitysvammaisten Tuessa kerrottiin uudesta mahdollisuudesta, ja muistan, kuinka istuimme kirjastossa miettimässä, pitäisikö kokeilla. Päätimme lähteä testaamaan, ja sen myötä Silja sitten opetteli ensi kertaa luistelemaan hokkareilla”, kertoo äiti Iiris Sallinen harrastuksen alusta.
Nyt joukkueella on tullut jo vuosi täyteen toimintaa. Harjoituksia on kerran viikossa, ja myös turnausmatkoille on päästy: viime keväänä Poriin, loppuvuodesta Raumalle ja toukokuussa Ouluun kauden lopputurnaukseen. Niin treenit kuin pelireissutkin ovat innostaneet nuorta kiekkoilijaa. ”Kivaa on ollut. Olen puolustanut ja tehnyt treeneissä jo maalejakin. Parasta on, kun tekee itse maalin”, Silja kertoo.
Suomessa viime vuosina kasvussa ollut Special Hockey ei Iiris Sallisen mukaan ole Siljalle tai perheelle kilpaurheilua, vaan enemmän yhdessä tekemistä ilon kautta. Kehittyminen kuitenkin näkyy jo Ilveksen pelaajissa, ja pieni kilpailuviettikin vaikuttaa matkan varrella heränneen. ”Ensimmäisessä turnauksessa hävisimme kaikille joukkueille, mutta nytkin voitettiin Kiekko-Espoo viimeksi 10–7. Lähdettiin voittamaan, ja kolme peliä voitettiin. TPS:lle lopulta 2–0 hävittiin, kun alkoi luistin painaa pitkän päivän päätteeksi. Kymmenestä varttia vaille viiteen jaksoivat pelaajat 45 minuutin eriä työstää, siitä saa kyllä hattua nostaa”, Iiris Sallinen sanoo.
Kaikilla roolinsa joukkueen parissa
Pelireissuilla pitkiä päiviä painavat myös muut kuin Silja, sillä Special Hockeysta on vuoden varrella muotoutunut Sallisille uusi koko perheen harrastus. ”Meillä on pelaajien äitien kanssa vertaistukiryhmä, ja niin lapsien kuin isienkin välille on syntynyt hyviä ystävyyssuhteita. Kentän laidalla jaetaan ilot ja surut, kannustaminen on huikeaa ja tunnelma korkealla, kun kaikki kokoontuvat samaan pukukoppiin.”
Monilla joukkueen pelaajista ei aiemmin välttämättä ole aiemmin ollut mahdollisuutta pelata kiekkoa, ja joukkuehengestä osaksi pääseminen herättää välillä ymmärrettävästi tunteita perheissä. ”Kyllä monesti saa ilon kyyneleitä vuodattaa – itse ainakin olen joutunut, ja moni muukin liikuttuu nähdessään oman lapsensa pelaamassa. Varsinkin kun pelattiin Kiekko kuuluu kaikille -ottelussa ennen liigapeliä näyttävästi Nokia Areenalla.”
Kuten jääkiekon parissa usein, myös Special Hockey -joukkueessa vanhemmat osallistuvat lastensa harrastukseen muutenkin kuin sivusta seuraten. Ilveksessä yhden pelaajan isä valmentaa ja vanhempia on lisäksi joukkueenjohdossa ja huoltajina.
Ilveksen kauden päättäjäisissä seuran tunnetun parajääkiekkoilijan Nemo Pajulan mukaan nimetyn kiertopalkinnon saaneessa Special Hockey -joukkueenjohdossa ja vanhempien joukossa on muodostunut näkemyksiä ja tavoitteita jo seuraavalle kaudelle. ”Esimerkiksi aika kovatasoinen Rauman Lukon Special Hockey -joukkue treenaa jo useamman kerran viikossa, eikä pelkkä pelaaminen meilläkään riitä, vaan täytyy käydä läpi pelitekniikkaa ja alkaa opetella enemmän syöttelyä ja pelin lukemista”, Iiris kertoo.
Kesätauon jälkeen tavoitteet selvillä
Tekniikkalajin pelitaidoissa riittääkin äiti-Sallisen mukaan opeteltavaa. ”Meillä moni tuppaa olemaan yksinpelaaja, mutta koko ajan on oltava hereillä, luettava kaveria ja pelata tiiminä. Pitää opetella muistamaan, että tämä ei ole yksilöurheilua, vaan kentällä on viisi pelaajaa ja maalivahti.”
Ennen uuden kauden koitoksia montaa muutakin urheilulajia testaillut Silja on kuitenkin pakotettu hengähtämään hetken: toukokuussa koulumatkalla murtunut jalka oli kipsissä pitkälle kesäkuuhun. Toiveissa oli ehtiä kuitenkin mukaan Special Hockey -joukkueen kesätoimintaan ja kuntouttamaan jalkaa uinnin ja kuntosalitreenien avulla.
Kesätauon aikana jäänee aikaa myös urheilua tasapainottavalle kuvataideharrastukselle. Syksyllä taas pääsee oman harjoittelun ohella kouluttamaan pelisilmää myös seuratessa ahkerasti Ilveksen liigapelejä seuran puolesta saadulla kausikortilla. ”12 – Mäntykivi”, kuuluu Siljan varma vastaus saman tien kysymykseen suosikkipelaajasta. ”Ja Nyman ja Bau myös.”
Tuskin sattumalta numero 12 komeilee myös Siljan omassa Ilveksen pelipaidassa.
Kirjoittaja on Suomen Paralympiakomitean viestintäpäällikkö. Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 4/2024.