Iryna Sarancha, 45, ja Oleksandr Voznluk eli Sasha, 42, ovat nähneet, mitä vammaiset ihmiset joutuvat sodan keskellä kohtaamaan ja mitä he pelkäävät.
Tapasin Iryna Saranchan ensimmäisen kerran Kiovassa noin kuusi vuotta sitten. Edesmennyt legendaarinen vammaisvaikuttaja, Kynnys ry:n ja Abilis-säätiön perustaja Kalle Könkkölä oli jo pitkään ollut huolestunut vammaisten ihmisten tilanteesta sodissa. Mitä heille tapahtuu, kun sota syttyy, ja miten he selviävät pakolaisina? Pakolaisten tilanteeseen eri puolilla maailmaa tutustuttuaan hän oli vakuuttunut, että paitsi sotaakäyvien maiden sisällä myös kansainvälisten järjestöjen avunkohteina vammaiset usein unohdetaan täysin.
Näillä matkoilla olin usein mukana eri tehtävissä. Kiovassa olimme Kallen kanssa vuonna 2017 tapaamassa maansisäisiä pakolaisia Krimiltä. Näissä merkeissä tapasin Irynan. Muistan, miten hän saapui hotelliimme juuri ennen koneemme lähtöä Suomeen.
Hän syöksyi serkkunsa Natalian kanssa hotellin terassille puuhakkaana kuin pieni tornado ja läväytti eteemme opiskelu- ja työtodistuksien kansion sekä pinon papereita vammaisjärjestö Parostokista. Hän tahtoi, että Abilis alkaa rahoittaa Parostokia.
Vammaisten auttaja
Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa opettajana toimiva Sarancha on itse cp-vammainen. Hän perusti eri tavoin vammaisten ihmisten auttamiseen keskittyvän järjestönsä Parostokin 2000-luvun alkupuolella ja on siitä saakka omien töidensä ohella vetänyt sitä kotikaupungissaan Vinnytsjassa Keski-Ukrainassa. Tuohon aikaan Irynan järjestö auttoi muun muassa Krimin alueelta paenneita vammaisia.
Tapaamistemme välissä ehti tapahtua kaksi suurta tragediaa. Minulle henkilökohtainen, ystäväni Kallen kuolema, ja Irynalle kaikkia koskettava: sota. Hakaniemessä hotellin aamiaspöydässä tunteet ovat pinnassa, kun tapaamme. ”Ei voi olla totta, oletko se sinä? Voi hyvä tavaton…”
Minua alkaa itkettää.
Työtä yhdessä
Hyvääkin on tapahtunut, sillä pöytään kanssamme istahtaa pitkä mies, Sasha. Hän hymyilee ujosti ja Iryna esittelee hänet: Oleksandr Voznluk. Iryna on avioitunut Sashan kanssa runsas vuosi sitten ja pariskunta tekee nyt työtä yhdessä. He ovat tunteneet toisensa jo lastentarhasta, ja myös Sasha on lievästi vammainen. Mukana porukassa on myös Anastsiia Polishchuk, 24, joka tulkkaa haastattelun ukrainasta englanniksi.
Kolmikko on tullut saamaan oppia vammaisten kehitysapujärjestö Abiliksessa toimivalta Olesia Lyndovalta, joka on kohta viikon ajan perehdyttänyt heitä hakemuskäytäntöihin.
Sodan aikana Abilis on lisännyt tukea Ukrainaan. Kohteena ovat maan lukuisat pienet vammaisjärjestöt, jotka olivat jo ennen sotaa mutta varsinkin nyt pahassa pinteessä.
Lyndova tosin sanoo, ettei Irynaa tarvitse opettaa monessakaan asiassa.
”Hän on valtavan sivistynyt nainen ja me pikemminkin opimme häneltä Ukrainan tilanteesta.”
Tuki antaa toivoa
Iryna kertoo, että Suomen-vierailu kannustaa häntä jatkamaan eteenpäin ja antaa uskoa.
Yksi Irynan tehtävistä on monitoroida eri puolilla Ukrainaa toimivia pieniä vammaisjärjestöjä. Ukraina on noin kaksi kertaa Suomen kokoinen maa ja yhdessä miehensä kanssa Iryna on kiertänyt Dniprossa, Khmelnytskyssa, Znytomyrissa, Omanissa ja Poltavan alueella. He ovat nähneet vammaisten ihmisten hädän paitsi kaupungeissa myös pienissä kylissä.
Iryna maalaa eteeni tyypillisen tilanteen: Kerrostalossa on vaikkapa neljä kerrosta. Yhdessä yläkerroksista elää äiti vammaisen lapsensa tai tytär vammaisen äitinsä kanssa. Perheen isä on sodassa.
Kun pommitus alkaa, sisällä olijat kuulevat, miten portaat täyttyvät huudoista ja askelista, kun ihmiset juoksevat pommisuojaan. Mutta mitä tekee vammainen tai hänen omaisensa? Hän jää asuntoonsa, pistää kädet ristiin ja rukoilee.
Pommisuojiin ei pääse
”Esteettömät pommisuojat puuttuvat melkein kokonaan ja hissit – jos niitä on – lakkaavat sähkökatkojen aikana toimimasta. Sadattuhannet vammaiset ovat suljettuina kodeissaan ja pelkäävät. He eivät voi tehdä yhtään mitään”, Iryna kuvailee. ”He eivät voi myöskään paeta, sillä evakuointilanteissa vammaiset jäävät viimeisiksi. He eivät ehdi tai pääse busseihin eivätkä ole ensimmäisinä puuro- tai leipäjakelussa.”
Sodan jälkeen vaurioiden korjaamiseen tulee menemään vuosikymmeniä.
”Myös asennekehitys pysähtyi täysin. Kun ennen sotaa askellettiin hitaasti eteenpäin, nyt mennään harppauksin taaksepäin”, sanoo Iryna.
Pahinta laitoksissa
Vierailin ennen hyökkäyssotaa hänen kotikaupungissaan Vinnytsassa. Sieltä löytyi muun muassa esteettömiä busseja, itsenäistä elämää eläviä vammaisaktivisteja sekä sosiaalipuolelta luukku, jossa vammaiset saattoivat päivittää kerralla asiansa.
Tämä edistys on nyt historiaa.
”Kaikkein karmein on tilanne laitoksissa: jo ennestään täydet laitokset täyttyvät nyt vammaisista pakolaisista, usein lapsista, orvoista joiden elinolot ovat laitoksessa epäinhimilliset.”
Irinan katse jähmettyy.
”Valloitettujen alueiden laitoksista emme tiedä mitään.”
Isä kannusti opintielle
Hiukan henkilöhistoriaa: Iryna oli ainoa lapsi ja sai kotonaan kaiken mahdollisen tuen. Sivistyksestään ja opinnoistaan hän kiittää edesmennyttä isäänsä Grigorya.
”Isä sanoi aina, että sinä osaat ja sinä pystyt. Hän työnsi eteenpäin ja kannusti, äiti tuki taustalla.”
Niinpä Iryna meni tavalliseen kouluun, lukioon ja yliopistoon. Se oli vammaiselle nuorelle tuolloin poikkeuksellista. Lapsena ja nuorena hän matkusti myös perheleireille Italiaan ja oppi italian kielen.
Ennen sotaa Iryna asui kerrostalon viidennessä kerroksessa. Huonosti kävelevälle portaiden kapuaminen nopeasti oli vaikeaa ellei mahdotonta. Se oli yksi syy pakoon heti sodan alettua.
Pakoon sodan jaloista
”Kuulimme uutisista, että Odessaa pommitetaan. Mieheni sisar asui Odessassa ja tietysti tuli huoli hänestä. Pian pommit putosivat omaan kaupunkiimme. Pari viikkoa harkittuamme pakkasimme pienen omaisuutemme autoon ja lähdimme liikkeelle. Mukana oli myös mieheni sisar pienine lapsineen.”
”Oli luonnollista, että päätimme paeta Italiaan, jo kielen takia. Ajoimme ensin Moldovaan, sitten Unkariin ja Sloveniaan, ja viimein Italiaan. Nukuimme hostelleissa ja hiihtokeskuksissa. Myötätunto oli suurta, sillä sota oli vasta syttynyt. Saimme useimmiten asua ilmaiseksi.”
Paluu töihin
Jo kesällä 2022 Iryna ja Sasha kuitenkin palasivat kotimaahan. Työnsaantimahdollisuudet olivat Italiassa heikot ja koko ajan söi huoli kotiin jääneistä vanhoista äideistä. Lisäksi Vinnytsassa odotti Parostok: kuusi Irynan alaista oli vailla johtajaa.
Nyt Parostok tukee Vinnytsan vammaisia, sekä alkuperäisiä että pakolaisia. On hankittava esteettömiä asuntoja ja ruokaa, etsittävä kuntoutusmahdollisuuksia.
”Suuri ongelma on myös hallitus, joka antaa rahaa sodassa vammautuneiden sotilaiden kuntoutukseen, mutta unohtaa syntymävammaiset. Sotilaat ovat sankareita, me emme!”
Kysyn pariskunnalta, miten he lohduttavat toisiaan – mikä antaa toivoa?
”Kuuntelemme autolla ajaessamme usein vanhoja ukrainalaisia iskelmiä ja laulamme yhdessä. Ja kun masennus iskee, sanomme ukrainaksi: ’Tehkäämme se. Toimeen.’ ”
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 2/2024.