Äärimmäisissä tilanteissa elävät ihmiset kehittävät usein tilanteeseen liittyvää huumoria selvitäkseen. Lääkäreiden huumori on omanlaistaan, samoin juristien ja raksalla kerrotaan tietysti raksavitsejä. Myös avioparien huumori on usein samankaltaista. Ja entäs sitten vauvojen huumori!
Kuulin saattohoitokodin papilta, että sielläkin potilaat paitsi ystävystyvät, myös nauravat keskenään! Musta huumori antaa hengähdystauon, kun voimat ovat koetuksella.
Mitä syvemmin ihmiset tuntevat toisensa, sitä suuremmaksi keskinäinen huumorinsietokyky kasvaa. Tuntemattoman nauru voi tölväistä, mutta läheisten tai samanlaisessa elämäntilanteessa elävien kesken nauru parantaa ja yhdistää.
Vammaisetkin vitsailevat
Vammaisten keskinäinen huumori voi olla myös karskia ja raadollista. Se kuuluu jo vammaisten ihmisten keskenään viljelemissä, vammaan liittyvissä lempinimissä: lihassairaat kutsuvat toisiaan lihapulliksi, hengityshalvauspotilaat henkkareiksi, CP-vammaiset separeiksi ja kehitysvammaiset kehareiksi.
Tämän vitsin kuulin eräältä kuurosokealta:
”Mikä on kuurosokean pariskunnan suurin ongelma omakotitalossa? He eivät löydä toisiaan.”
Sorvali ja CP-vamma
Kun vammais- ja köyhyysaktivisti Pirkko Justander muutama vuosi sitten kävi taisteluun näyttelijä Miitta Sorvalin kanssa tämän esittämän CP-vammaisen hahmon loukkaamana, hän huomasi yllättäen olevansa asiansa kanssa aivan yksin. Kritiikkiä ei otettu vastaan MTV3:ssa eikä Kodin Kuvalehdessä, jonka yleisönosaston kirjoituksiin Sorvalin hahmo perustui. YouTubesta Justanderille vastattiin, että Miitan esittämää CP-vammaista sketsihahmoa näytetään edelleen, mutta videoon lisätään varoitus. Sitä ei kuitenkaan ole lisätty.
Tukea ei Justanderin mukaan tullut myöskään muilta vammaisilta, ei järjestöistä eikä yksittäisiltä vammaisilta.
”Jos samantyyppistä huumoria harjoitettaisiin mustia tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, näyttelijöiltä loppuisivat äkkiä duunit.”
Vessahäpeällä tölvimistä
Yhdessä sketsissä Sorvalin esittämä CP-vammainen juontaja huutaa vessasta miesjuontajalle: ”Tuu pyyhkimään!”
Justanderin mielestä vammaton nainen pilkkaa sketsissä vammaisen naisen kehoa. Loukkaavinta hahmossa on hänen mielestään se, että siinä sohaistaan psyykkistä haavaa, jonka kanssa jokainen vaikeasti vammainen nainen kamppailee päivittäin: miten saada apua vessaan.
Hahmo edustaa Justanderin mukaan samaa huumorin lajia, jollaista Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala ovat pyytäneet anteeksi saamelaisilta ja romaneilta. Vammaisilta ei Sorvali koskaan pyytänyt anteeksi. Muutaman vuoden päästä hänet palkittiin elämäntyöstään Venla-palkinnolla ja äskettäin Pro Finlandialla. Se on Justanderin mielestä jo liikaa!
Pappi pudotti vauvan
Toisessa Sorvalin sketsissä pilkataan ristittävän vauvan liikerajoitteen vuoksi pudottavaa puhe- ja liikuntavammaista pappia.
”Suomessa on muutama vammainen pappi ja he eivät varmaankaan ilahtuneet tästä sketsistä. On hyvä muistaa, ettei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun vammainen teologi ei voinut edes haaveilla pappisvihkimyksestä”, sanoo Pirkko Justander.
Kun hän kävi katsomassa Savoy-teatterin esityksen Kaikki äitini, kaikki tyttäreni, joka pohjautui Kodin Kuvalehden yleisönosastokirjoituksiin, hän kertoo olleensa juuri toipumassa lonkkaleikkauksesta. Pyörätuolissa istuessaan hän oli haavoittuvaisessa tilassa, ja siihen Sorvali iski lekalla.
”Minulle jo tuollainen kävely olisi ollut voitto. Nyt kuuntelin mykistyneenä, kun yleisö räjähti nauramaan. Heistä tilanteessa oli jotain hauskaa. Minua se kirveli.”
Viimeisessä näytöksessä näyttelijät Sanna Stellan, Pirjo Heikkilä ja Miitta Sorvali tallustelevat lavalle, Sorvali kyttyräselkäisenä ja linkaten.
”Olin juuri tuohon aikaan menettänyt kävelykykyni ja haaveilin sen takaisin saamisesta”, Justander kertoo. ”Minulle jo tuollainen kävely olisi ollut voitto. Nyt kuuntelin mykistyneenä, kun yleisö räjähti nauramaan. Heistä tilanteessa oli jotain hauskaa. Minua se kirveli.”
Yritä keskustella
Kun Pirkko yritti saada Sorvalia vastaamaan kritiikkiinsä Kodin Kuvalehden somesivuilla, Sanna Stellan vastasi hänelle, että esityksen tarkoitus oli vain osoittaa, miten hienosti Miitan notkea vartalo taipuu.
”Oikeasti oli kyse spleinaamisesta, jossa etuoikeutettu kertoo vähemmistöön kuuluvalle, miten tämän pitää tuntea.”
Ovatko vammaiset sitten joskus liian herkkiä? Invalidiliiton yhdenvertaisuusvaikuttaja Milla Ilonen heittää pallon vaihteeksi myös vammaisille itselleen.
”Olen aina ollut huono loukkaantumaan ja nauran paljon itselleni. Varmaankaan siksi en ole juurikaan elämässäni kokenut, että minulle olisi naurettu pilkallisesti. Vammaiset ihmiset katsovat monesti, että heillä on oikeus loukkaantua kovinkin pienestä.”
Hän neuvoo tulemaan mieluummin ulos norsunluutornista ja antautumaan keskusteluun ihmettelijöiden kanssa.
”Jos joku esittää epäkorrektin kysymyksen, itselläni herää ennen kaikkea kysymys, mitä tarkoitat tuolla tai tuolla, ja sitten voin tarttua siihen. Kun ihmisten kanssa puhuu ja vastaa kysymyksiin, se kantaa pidemmän päälle hedelmää.”
Holhoaminen ärsyttää
Milla kertoo joutuneensa itsekin häkellyttäviin tilanteisiin vammansa vuoksi:
”Istuin pyörätuolissani punaisessa, telttamaisessa vaatteessa ja kaulassani oli paksu valkoinen huivi. Silloin kaksi lasta hypähti tieltä ojaan hämmästyksestä, että katso äiti, joulupukki! Minua nauratti.”
Holhoava puhe sen sijaan ärsyttää Millaa. Moni esimerkiksi kysyy häneltä, miten pärjäät ilman hoitajaa.
”Usein olen vastannut, että en tarvitse hoitajaa ja että tänään minulla ei ole avustajaa mukana. Joskus lisään vielä, että onko sulla hoitaja mukana!”
Tällaisen humoristisen kommentin ja naurun kautta voi myös opettaa vammattomia, uskoo Milla.
“Mitä syvemmin ihmiset tuntevat toisensa, sitä suuremmaksi huumorinsietokyky kasvaa.”
Milla toivoo, että vammaisten itse itsestään tekemä huumori otettaisiin nykyistä paremmin vastaan kulttuurisena voimavarana. Vammaisalan seminaareihin voitaisiin esimerkiksi palkata vammaisia koomikkoja luomaan tunnelmaa.
Stand up pyörätuolista?
Amu Urhonen, Kirkon Lähetysseurassa vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntijana työskentelevä vammaisaktivisti, ajatteli joskus osallistuvansa stand up -kurssille. Pian hän tajusi, että jo nimi ”stand up” sisältää huumoria: kun käyttää pyörätuolia, ylös nousu voi olla työlästä!
”Luulen, että jos alkaisin tehdä huumoria vammaisuudesta, moni vammaton ei edes tietäisi, mistä puhun. Aika usein sanon vitsillä, että istuminen tappaa. Olen kuitenkin hyvin hengissä!”
Hänen mielestään huumorin onnistumisessa kyse on äänenpainosta ja nyansseista. Rajaa ei ole helppo vetää, joten vammaiset usein nauravat muiden mukana, vaikka syvällä sisimmässään tuntevat itsensä loukatuiksi. Vammaisiin kohdistuva huumori on usein valtavirran huumoria. Naura kanssamme!
Kohteeksi joutunut hakee sitten hyväksyntää nauramalla itselleen. Jos niin ei tee, kuulee Urhosen mukaan helposti ”eksää huumoria ymmärrä?” ja tulee leimatuksi tosikoksi.
”Luulen, että jos alkaisin tehdä huumoria vammaisuudesta, moni vammaton ei edes tietäisi, mistä puhun.”
Klovni hyväksytään
”Ihminen voi ryhmäpaineen alla alkaa itsekin tekemään itsestään naurettavaa. Jos minulle nauretaan ja nauran mukana, pääsen mukaan joukkoon. Jengit tarvitsevat klovninsa”, Urhonen pohtii.
Kolmas ja huonoin vaihtoehto vammaishuumorin edessä on tehdä erilaisuudesta tabu – asia joka kierretään, koska ei tiedetä miten siihen pitäisi suhtautua.
”Historiassa on aina ollut asioita, joista ei saa puhua. On suljettu ihmisiä hienotunteisuussyistä myös naurun ulkopuolelle.”
Sekin on Urhosen mielestä syrjintää. Jos pitää koko ajan olla varpaillaan, varovaisuus estää aidon tutustumisen. Jos vammainen lisäksi kokee, että aiheuttaa jo olemassaolollaan kiusallisen hiljaisuuden, ei sekään tunnu kivalta.
Justanderin vitsi
Yleissääntönä on Pirkko Justanderin mukaan se, että vammaisiin kohdistuvaa puujalkahuumoria voivat harjoittaa ne, joilla itsellään on puujalka.
Lopuksi Justander kertoo yhden hyvän vitsin, jonka hän itse onnistui viemään lävitse Hanasaaressa Harvinaiset vammaryhmät -seminaarissa. Hän oli juuri toipumassa leikkauksesta ja menossa invavessaan, kun havaitsi, ettei vessaa saa kiinni sisäpuolelta: kahva puuttui.
”Etsin mairittelevimman ja ihanimman hymyni ja kohdistin katseeni komeimpaan ja nuorimpaan ovimieheen. Kysyin häneltä muitta mutkitta, voisiko hän tulla avustamaan minua vessassa. Ja voi sitä nuoren miehen ilmettä, se oli sanoinkuvaamaton! Minua nauratti.”
”Nolona hän laahusti vierelläni kohti vessaa. Ovella sitten ilmoitin, että en tarvitse avustajaa, jos hän lupaa, että kun seuraava vammainen nainen tulee tähän tilaan, vetokahva on ovessa.”
Myöhemmin samainen nuori mies tuli koputtamaan arasti Pirkon olkapäätä ja kertoi, että kahva on hankittu.
”Se oli mun voitto.”
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 1/2024.